Baby, we’ll be fine

Talvi on kaunis. Ei kutsuva, niin kuin kesä, vaan sellainen, joka osaa antaa toisen olla.

Kadun yllä riippuvat valot heijaavat iltaisin myräkässä, lumi niiden kiilassa tekee tuulen näkyväksi. Aamuisin kaikki on valkoista, kuin en olisikaan enää elämässäni vaan H. C. Andersenin satukirjan kuvituksessa.

Meillä on vaunut, kantokoppa, vaatteita vauvapataljoonalle ja suklaata synnytykseen – on täydellinen hetki lakata käymästä Prismassa, lakata käymästä suihkussa, pukea loppuelämäksi pyjamanhousut.

Tätä hetkeä varten olen säästänyt pinon kirjoja, joihin on pitkän fiilistelyn jälkeen melkein haikeaa tarttua. Mistä sitä edes aloittaisi: äitiydestä, politiikasta, maantieteestä vai fiktiosta?

Vielä puoli vuotta sitten halusin polttaa kaikki vanhemmuudesta koskaan kirjoitetut kirjat. Nyt olen tajunnut, että on aiheesta kirjoitettu fiksustikin, ei paljon, mutta juuri sen verran, että riittää äitiyslomaksi.

Taidanpa siis aloittaa Argonauteista – tai siis ketä yritän huijata, aloitin jo, juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ihan vain tarkistaakseni, että se kannattaa. Ja kannattihan se:

“Jokaisella ankaralla todellisuuden vaatimuksella, varsinkin jos se on sidoksissa identiteettiin, on toinen jalka psykoosissa.”

Oh la la, kiitos ja halleluja, tästä aloitan!

Eilen tajusin, ettei tämän tarvitse niin vaikeaa olla, kunhan pitää mielessä yhden asian. Vanhemmuuteen liittyvät odotukset ovat ansakuoppa, joka vain on osattava kiertää. Miten voisi opettaa lapselle omanarvontuntoa, omien rajojen tuntemusta ja empatiaa sekä itseä että muita kohtaan, jos itse keskellä äitiyssuoritustaan kadottaa tuntuman niistä jokaiseen?

Palaan sitten keväämmällä kertomaan, miten yksinkertaista ansakuopan kiertäminen onkaan ollut.

Onneksi suostuin jonkinlaisessa lomahuumassa viimein katsomaan paljon puhutun The Revenantin, vaikka olin kuullut, että siinä suojaudutaan pakkasyöltä suolistamalla kuollut eläin ja yöpymällä sen vielä lämpimässä ruhossa: nyt tiedän jo paljon enemmän ansojen kiertämisestä ja vanhemmuudestakin. Sillä mikä muu saisi ihmisen yöpymään eläimen ruhossa kuin rakkaus lapseen – siinäpä jälleen yksi odotus kaikkivoipaiselle vanhemmuudelle.

Minä en ehkä osaa suolistaa eläintä, mutta rakastaa minä osaan, joten baby, we’ll be fine. We’ll be fine.