Hobitti suon laidalla eli ajatuksia vanhemmuudesta
Aamusivujen aika. Istun koneen ääreen, aurinko on muka noussut, mutta ei sitä mistään huomaa.
Haluaisin teeskennellä, etteivät ajatukset pyöri lähestyvässä perhetapahtumassa, koska perhetapahtumat (lähinnä omani) tuntuvat jotenkin banaaleilta.
Ymmärrän, ettei niin kuulu sanoa – ettei niin kuulu ajatella. Mutta mitä muutakaan voisin? Kuva, jonka olen yleisen keskustelun perusteella nyt alkamaisillaan olevasta elämäntyylistäni muodostanut, on karmea. Keskusteluissa lässytetään, unohdetaan verbit, puhutaan lapsiperhepassiivissa ja keksitään kaikenlaisia hirvittäviä hellittelysanoja normaaleille ruumiintoiminnoille. Oma tyyli olla vanhempi on paras, muut ovat kaikki idiootteja. Ja siis mikä ihmeen yhteiskunta, politiikka tai filosofia? Johtopäätös: lisääntyminen on väistämätön lobotomia?
Mikäli mahdollista, oma kokemukseni on vain vahvistanut käsitystä, josta käsittääkseni on tieteellistä tutkimustakin – pienen vauvan kanssa ja jo sitä odottaessa hoivaajan voimavarat kerta kaikkiaan tarvitaan muualla kuin aiemmin. Muu maailma sumenee, ja sen on sumennuttava, kun on ryhtymässä jonkun täysin avuttoman koko maailmaksi. Siihen kai minunkin on alistuttava.
Ja sittenkin: harvoin olen ollut yhtä henkilökohtaisesti yhtä yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen äärellä. Juuri silloin pitäisi omaa elämää pystyä katsomaan kauempaa kuin kehdon reunalta: kuka minun oletetaan nyt olevan ja miksi ja mikä osa tästä kaikesta on biologiaa ja mikä rakenteita?
Tulevana vanhempana sitä seisoo kuin hobitti suon laidalla. Jos on elänyt tarpeeksi kauan, tietää jo muista suonylityksistään, että kohta upottaa ja perkeleesti, ja kaikenlaiset henget huutelevat silmäkkeistä: täysimetys neljään ikävuoteen!, miten niin ei perhepetiä?, mitä, ovatko nuo vieläkin raskauskiloja?
Ja silloinkin – silloin enemmän kuin koskaan – on hämmentyneessä tilassaan valittava varmasti oikeat askelmerkit tuntemattomalla suolla ja syljettävä kaikkiin suonsilmäkkeisiin.
Nykyään ajattelen, että olen varmaan ollut yksi suonsilmäkkeistä itsekin, se josta huudetaan perheellistyneille ystäville että mitä sulle oikeen tapahtui, mikset oo enää niin kuin ennen, mikset oo mua varten?
Tämä kaikki pyörii päässäni mylläkkänä aamun hitaassa kajossa – oikeudet, velvollisuudet, vaipparoskikset, vanhat synnit, keskustelupalstojen kasvottomat äänet. En tiedä mihin muut käyttävät äitiyslomansa, varmaankin johonkin hiukan tuottavampaan.
Olen minäkin ravannut huonekalu-, elektroniikka- ja lastentarvikeliikkeissä niin kuin tiine sopuli pesänrakennusvietin ja alennusmyyntien aiheuttamassa mielenhäiriössä. Viikonloppuna eräs nuoremman puoleinen kaupparatsu tarjosi minulle tuolia kesken sopimusneuvottelujen, kun “emännällä näyttää olevan pullat uunissa”. Siinä oli kaikki verityön ainekset käsillä, mutta sitten päätin vain somasti kiittäen hyväksyä tarjouksen: jalkoja pakottikin jo niin hitokseen.
Ja kuitenkin; kaiken päällä jauhaa loputon reflektiokoneisto, joka yrittää saada tolkkua siitä, mitä on tapahtumassa. Sen koneiston ääniä ei lobotomiakaan ole onnistunut vaientamaan.
Jos lapsi on yhteinen, voiko lobotomiakin olla? Ja jos ei, mitä on mennyt vikaan?
Minkä osan minusta saan pitää, mistä pitää luopua? Mistä voisin luopua iloiten?
Mikä osa totunnaisista tavoista järjestää perhe-elämä liittyy lapsen parhaaseen, mikä pelkkiin rakenteisiin ja uskomuksiin?
Kuka saa määritellä, mitä on hyvä vanhemmuus?
Ja ennen kaikkea: minkäköhän “terveen järjen” perusteella tällaisia asioita voisi lähteä lähestymään? Hyvät keskustelupalstalaiset, te, joilla tuntuu olevan tästä hyvin varmoja käsityksiä, tulkaa kertomaan se minulle!
Tästä eteenpäin kysyn joka postauksessa: miten hyvä jumala te muut olette tehneet tämän ennen minua?
