Kirjoittajan kiusanhenki

Olen tutkinut päärynälevää. En tiedä vielä, mitä siitä tulee, mutta toivottavasti jotakin käsikirjoitukseeni.

Päärynälevällä on vähän hölmö nimi, toivoisin että se olisi jotakin ylevämpää tai edes groteskimpaa, mutta ei, päärynä – maailman harmittomin ja melko typerän muotoinen hedelmä. Ehkä se juuri siksi sopii romaaniini.

Gummeruksen ja Imagen kirjailijakoulun päätyttyä olen vimmaisesti koettanut kirkastaa käsikirjoitukseni päämäärää ja askeleita sitä kohti. Aina kun jätän tekstin hetkeksi, loitonnun siitä hyvässä ja pahassa. Välimatka antaa perspektiiviä mutta myös sumentaa ydinajatuksen, sen, miksi kirjoitan. Miksi toisia täällä ajaa tällainen kiusanhenki?

Vaikka on hyvin epäselvää, miksi kukaan lähtisi tällaiseen koitokseen, olen joskus ajatellut, että tämä töhertelijä minussa on jollain kummalla tavalla yhteydessä aivan ihmisyyden ytimeen saakka. Ehkä siinä on jäljellä myös vähän lapsenmieltä, semmoista hihii isi kato ajan ilman päätä!

Oli aika, kun en uskaltanut edes uneksia kirjoittamisesta. Sitten oli aika, kun en uskaltanut kertoa, että uneksin. Ja nyt on näköjään aika ajaa ilman päätä.

Päärynälevä on maailman suurin tunnettu levälaji. Tiesittekös sitä?

Alga

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Pienistä otuksista

Tänä aamuna ajattelin pieniä otuksia pimeässä, ja miten nopea on tanssi tähtien läpi ennen kuin se päättyy. Luulen että kaikki alkoi La La Landista. Musikaali oli toden totta kaikkien palkintojensa arvoinen. Miten helppo olikaan heittäytyä kädet avoinna sen ajattomaan illuusioon, 1950-luvun estetiikkaan 2010-luvun teknisellä toteutuksella!

Elokuvassa tähteään ja toisiaan etsii kaksi intohimonsa ja unelmansa ajamaa taiteilijaa, jazz-muusikko Sebastian ja näyttelijä-kirjailija Mia. Se olisi voinut olla tarina unelmien vaatimista uhrauksista, ja olikin. Mutta minulle se kertoi sittenkin ihmiselämän haikean naurettavasta ja kovin ohikiitäväisestä luonteesta, ja miten sokein askelin lopulta päädymme päämääriimme tai jonnekin aivan muualle.

En odottanut musikaalilta juuri mitään, mutta kaikkein vähiten odotin eksistentialistisia kannanottoja. Ja sitten tarina ja sen toteutus sanoikin asioita kielellä jota ymmärsin, syvän melankolian ja toisaalta lapsenomaisen ilon kielellä.

Kun mietin asiaa tarkemmin, ehkä kaikki alkoikin jo Jukka Laajarinteen filosofisesta pohdiskelmasta Muumit ja olemisen arvoitus. Luin kirjan ja ajattelin, että niin, tosiaan, elämä on sitä, että tyhmä pieni otus kurkistaa pimeään. Mies sanoi siihen, että onneksi meidän tapauksessamme otuksia on kaksi.

Ja sitten menimme elokuviin, ja sielläkin kaksi tyhmää otusta kurkisti yhdessä pimeään. Ihan kuin pimeä olisi puhunut mulle sieltä valkokankaalta. Että kyllä se siitä, hämmennys ei helpota mutta sen kanssa oppii elämään, ja toisinaan, kun sille antautuu, se voi olla kauneinta mitä on. Ja sitten itkin elokuvan loppuun saakka.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *