Maailma on äidin sana

Olen ennenkin tavoittanut häivähdyksiä siitä, mikä vastuu odottaa vanhempaa maailman sanoittajana. Muistan, kuinka ystävä leikkipuistossa kertoi kolmevuotiaalleen, miksi liukumäessä pitää odottaa omaa vuoroa. Olin häikäistynyt: yksi kirkas lause, jossa kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä. Milloin olin itse kyennyt ilmaisenaan jotakin yhtä koruttoman selkeästi, luottamatta kontekstin tai jaetun kokemusmaailman voimaan aukkojen täyttäjänä?

Mies muistuttaa minua joskus: ai mikä se ja missä siellä? Minua tietenkin suututtaa, sillä jos “sen” paikka jossain on niin arjessa, huonosti nukuttujen öiden jälkeisissä, vain etäisesti valveilla oloa muistuttavissa päivissä – eikö hän voisi edes yrittää ymmärtää “sitä” kaikkine variaatioineen, seitsemästi samassa lauseessa, etenkin jos “sitä” täydennetään osoittelulla?

Mutta eilen tajusin, mistä Mies puhuu. Kuulin kadulla keskustelun, josta en ymmärtänyt koko aikana mitään, vaikka minulla ja keskustelijoilla oli sama matka ja ehdin kuunnella jonkin aikaa. “Se oli sellanen, no, sellanen, ni mä sit päätin et nyt se on tehtävä. Ja sit me pantiin se siihen ja lisättiin sitä, ja heti se autto…” Meni ainakin kaksi korttelia ennen kuin lausuttiin yhtäkään sanaa, joka ei olisi ollut pronomini tai täyteilmaisu. Sana oli multa. Puhe oli ruukkukasvien hoidosta.

Sen keskustelun jälkeen jäin pohtimaan sanoiksi pukemista. Ilmaus on hieno, se pitää sisällään sekä todellisuuden raamittamisen että verhoamisen. Luulin, että kirjoittaminen haastaisi minut sanan käyttäjänä, ja se haastaakin. Kirjoittajankin tulisi pyrkiä samaan kuin vanhemman: äärimmäiseen ajattelun ja sen sanoiksi pukemisen kirkkauteen, täsmällisyyteen, joka ei jätä tilaa tyhjäkäynnille paitsi silloin, kun se on esteettinen valinta.

Mutta että antaisin sanat pienen ihmisen koko maailmalle? Että maailma on äidin sana? Sellaista vastuuta sanojen edessä en ole ennen tuntenut. Minun on todellakin pystyttävä parempaan kuin “siihen”, ainakin toisinaan.

Koska riittämättömyyden laahus on jo muutamassa vauvan kanssa vietetyssä kuukaudessa ehtinyt venähtää juuri niin pitkäksi kuin ennakkoon pelkäsinkin, päätän olla liittämättä tätä ajatusta tilkuksi samaan kankaaseen. Otan sitä vastoin maailman sanoittamisen haasteena ja seikkailuna. Miten hienoa, että voimme katsoa yhdessä ulos ikkunasta ja minä voin kertoa: “Pojalla on selässään kitara. Tytöllä on punainen takki. He halaavat kioskin ovilla. He eivät seurustele, sen näkee halauksen teatraalisuudesta.”