Merkkejä

Waiheke Island, Uusi-Seelanti.

Sateet tulevat taajaan ja yllättäen. Niiden tulon voi ennustaa vain kaskaiden laulusta – se loppuu juuri ennen kuin sade alkaa, muka vahingossa.

Meri on kaikkialla, nenässä, varpaiden välissä. “Tulette joku aamu mukaan kalaan”, lupailevat majoittajamme Cam ja hänen “vaimoa paossa” oleva ulkopaikkakuntalainen kaverinsa. Jossain on vielä tällaista.

Olemme ajaneet tuhansia kilometrejä rantaviivaa, vuorenrinnettä, sademetsää, kivierämaata ja joenpengertä. Olemme yöpyneet niin monessa häämatkaan soveltumattomassa paikassa, että olen seonnut laskuissa. Wellingtonissa söimme romanttisen päivällisen kolmestaan jonkun paikallisen naisen kanssa, oli täysikuu ja hänelle hankittiin kolmas haarukka.

En ole eläissäni ajanut näin paljon. Ja kun sanon ajaa, tarkoitan istua autossa. Näköalapaikoilla singahdan ulos kuin heittoistuimesta: keho tahtoo osallistua, riuhtoa ja loikkia. Kaupunkien välillä alan ymmärtää, miksi matkailu avartaa. Netti ei toimi, vaikka luvataan, puhelimella ei pääse minnekään ja pian luurikäsi unohtaa tutin hamuilua muistuttavan pakkoliikkeen.

Kun on selvitettävä, ovatko maisemat jääkauden, mannerlaattojen vai molempien tekoa, kuinka paljon Aucklandissa on asukkaita ja miten lähetetään terveisiä maoriksi, meidän on ryhdyttävä spekuloimaan: muistelemme, päättelemme, väittelemme ja veikkaamme. Jonain päivänä tämä kaikki selvitetään, mutta se päivä ei ole tänään.

Jossakin Greymouthin ja Pictonin välillä tien yli taapertaa pitkänokkainen olento. Ilman googleakin tiedämme, miten harvinaista luonnonvaraisen kiivin näkeminen on. Se tuntuu merkiltä. Kaikki tuntuu merkiltä, nyt kun olemme täällä, yhdessä. Niin noloa, mutta häämatkat on.

Yö on kirjoittaessani laskeutunut lahdelmamme ylle. Kaukana horisontissa välähtelee, mutta mitään ei kuulu. Mies tuo kengät sisään, varmuudeksi.