Huijasin! Aamusivut ei ollut ensimmäinen asia, jonka tein tänä aamuna. Meikkasin ja katsoin TED Talkin naisesta, joka oli yrittänyt Guinnessin maailmanennätystä ryömimisessä.

Puhe ei oikeastaan koskenut sitä ennätysyritystä (joka päättyi 4 mailia ennen aikojaan siihen että nainen hallusinoi tylsyydestä) vaan tyttöjen rohkaisemista seikkailuun. Oli tehty tutkimus siitä, miten eri tavoin vanhemmat rohkaisevat poikia ja toisaalta varoittelevat tyttöjä leikkipuiston laitteissa ja millaisen viestin se lähettää lapsille heidän kyvykkyydestään ja maailmasta.

Ajattelin Kanadaa, ensimmäistä Suurta Seikkailuani.

Näin siitä unta ihan hiljattain, ja muistin, miten se poltti matalalla, intensiivisellä liekillä mahanpohjasta sydämeen saakka. Ihan niin kuin pelko, mutta sittenkin enemmän niin kuin odotus. Se sama liekki paloi unessakin, kauhun ja riemun epäpyhä liitto, lentokenttäbussissa kohti kaupunkia, joka antaa odottaa itseään.

Vielä herätessäkin kaikki hohti seikkailun taianomaista valoa. Silloin ajattelin että kamoon dude, siitä on kymmenen vuotta ja olet todistettavasti toisinaan elänyt sen jälkeenkin. Mutta ehkä joistain asioista ei ole tarpeen päästä yli. Ehkä jotkin asiat muuttavat kaiken, etenkin ne jotka ulkoisesti eivät muuta mitään.

Sen Talkin jälkeen pohdin, että mitenkähän sitä muistaisi kaikissa asioissa elää niin kuin elämä kannattelisi, vaikkei se aina kannattelekaan. Mitenkähän sitä osaisi itse rohkaista nuorempiaan varoittelun sijasta? Sekoile selvin päin! Epäonnistuminen kannattaa! Kato mikä toi on ja voisko siitä roikkua?

Minulla jos kellä olisi oppimista arjen seikkailuista. Ihmiset voivat olla kivoja, kylmät ja märät asiat hauskoja,  eikä liikenteessä välttämättä kuole ainakaan juuri tänään. Ehkä liimaan seinälle Hemingwayn kirjoitusohjeen alle kuvan Vancouverista. Muistutukseksi. Tulit Grousea alas LUMILAUDALLA ja palasit kertomaan siitä. Ei ole mitään, mihin et tässä elämässä kykenisi.