Juna Kuopioon. Istun työskentelyyn tarkoitetussa, erikseen hinnoitellussa vaunuosastossa. Minulla on kahvi ja oma ikkuna, ikkunan takana avohakkuita ja huhtikuun paljaus. Tuntuu oudolta matkustaa näin, erillään, itsensä korottaneena.

Matkaliput, olkaa hyvät, kajauttaa konduktööri osaston ovelta. Muistan välähdyksenomaisesti ensimmäisen kerran kun tajusin, että junassa on luokat, ja elämässä.

Matkustimme Tanjan kanssa teineinä kahdestaan Särkänniemeen. Silloin oli vielä ykkös- ja kakkosluokan vaunut. Kun konduktööri tuli kysymään lippuja, me istuimme tietenkin reteästi ykkösluokassa.

“Nämä ovat kakkosluokan liput”, sanoi konduktööri.

“Mutta eihän täällä ykkösluokassa ole ketään”, minä ihmettelin.

“Siitä huolimatta kakkosluokan liput oikeuttavat kakkosluokan istumapaikkaan.”

“Emme ymmärrä.”

“Niin niin, mennäänpäs etsimään neitien paikat.”

Kun ajattelin tätä, tajusin, että jo silloin minä olin se, joka aiheutti ongelmia, ja Tanja sai hävetä silmät päästään. Ja tajusin, että se ilkeämielinen konduktööri vain opetti meille muutaman tosiasian elämästä. Logiikka ja markkinalogiikka ovat kaksi eri asiaa, ja niin ovat ykkös- ja kakkosluokkakin, junassa ja elämässä.

On onnekasta, että minulla on vielä muisto sellaisesta ajasta, kun en ymmärtänyt ykkös- ja kakkosluokkia, markkinalogiikkaa enkä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli sitä todellista vapautta: kun ei vielä tiennyt miten maailma toimii, kun vielä pystyi ajattelemaan itse, yksinkertaisesti ja ilman muttia, kepeästi ja teon mullistavaa kapinallisuutta ymmärtämättä. Jos vaunussa on tilaa, miksei siellä saa istua?

Sittemmin olen oppinut kaikenlaista siitä, miten maailma on järjestetty. Nykyään osaan, surullista kyllä, mennä omaan luokkaani asiaa erikseen ajattelematta. Mutta muistan sen ensimmäisen omatoimisen junamatkan, ja yhtä välähdyksenomaisesti kuin se muisto, tulee toisinaan ajatus: miksi tämä on näin ja voisiko se olla toisin?

Ei taida olla olemassa käsitettä ihmisvelvollisuus, mutta jos sellainen olisi, käyttäisin sitä nyt. Mainitun kysymyksen esittäminen sopivin väliajoin on minusta jokaisen ihmisvelvollisuus. Ihan ottamatta kantaa vaunuluokkiin. Ihan yleisesti. Ehkä junissakin. Mutta ennen kaikkea elämässä.