Espoontori. Se ilmestyy pimeydestä kuin odottamaton muukalainen. Tosiaan, Turku on lännessa ja Espoo matkan varrella. Ja minä kotona, tavallaan, tämän ohi kiitävän hetken kaukojunan työskentelyhytissä, jolla ei ole numeroa.

Yläasteella minä ja Hanna keräsimme tällä asemalla rahaa Nälkäpäivään. Hannalle lahjoittivat liikemiehet, minulle laitapuolen kulkijat. Olen siitä asti miettinyt, miksi niin oli.

Ulkona on niin pimeää, että jokainen asema tulee yllätyksenä. Ei nukuta, vaikka pitäisi. Olin unohtanut, miten tärkeä olo tulee työmatkasta. Minut on haluttu jonnekin, missä on tyyppejä! Annan tämän itselleni anteeksi, koska sentään ymmärrän, miten pikkusieluista se on.

Kirkkonummi ilmestyy ja katoaa. Tanja asui täällä joskus ja on kai jättänyt jälkeensä osan keijupölyään, kun paikka vieläkin näyttää näin ansaitsemattoman maagiselta. Kävin täällä myös ratsastamassa. Siinäkin oli magiaa, kunnes nousin ratsaille ja me molemmat hevosen kanssa tajusimme, ettei minua ole sinne tarkoitettu. Se oli yksi niitä elämän kovia läksyjä. Että minun ja maailman (tässä tapauksessa hevosen) välissä on juopa, jonka ylitse en osaa kurkottaa. Siitäkö Camuskin kirjoitti?

Kello tulee kuusi. Seuraavana Karjaa. Kirjoitusnopeudesta päätellen en sittenkään ole vielä hereillä. Haluaisin kertoa muiston tästäkin asemasta, mutta sellaista ei ole. Pitäisiköhän mennä ravintolavaunuun, ennen kuin karjaalaiset tukkivat sen? Mutta sitä ennen kirjoitan googleen Karjaa. Kai täällä on jotain tapahtunut, vaikkakaan ei minulle.

Nyt juna lähti. Ruuhkaa ei tullutkaan. Wikipediassa sanotaan, että Karjaa on ”entinen Suomen kaupunki”. Öö, mitä?