Vieläkö muistatte Pönön? Tuon elämäniloisen, terhakkalehtisen pienen mehikasvin, joka ei koskaan ollut tarkoituksellisesti ilkeä kellekään?

Pönö tuli kotiimme kukkakaupan alennuskupongilla ja löysi heti paikkansa olohuoneen nurkasta. Kasviton koti oli kaivannut Pönön kosketusta: nyt kokonaisuus oli täydellinen sekoitus kaupunkikodin hallittavuutta ja luonnon villiä voimaa.

Luimme hoito-ohjeesta, että Pönön mielestä liiallinen kasteleminen on junttia, joten päätimme jättää sen rauhaan. Kuukausi menikin hyvin. Sitten Pönösta alkoi tippua lehtiä. Hädissämme koetimme virvoittaa Pönöä hanan alla. Ehkä valitsemamme taktiikka oli ollut liian joustamaton.

Meni toinen kuukausi. Tilanne paheni. Nekin lehdet, jotka Pönö oli päättänyt pitää, se veti peltiruukun sisäpuolelle kuin kananlihalle menneet kädet.

“Mitä oikein haluat meistä!?” huusimme polvillamme olohuoneen lattialla ja raastoimme hiuksia. Mutta oli liian myöhäistä. Pönö ei halunnut meistä enää mitään.

Kiitos äiti kupongista. Anteeksi Pönö. Näyttää siltä, että meidän on itse tehtävä kodista koti – yhdelle pienelle mehikasville vastuu oli liian raskas.