Vetimiä ja identiteettikysymyksiä
Sisustusmessut. Ihmisiä konseptikeittiöissä. Koputtelemme laattoja, seisomme lattioilla, avaamme jääkaappeja, ja jos minulta kysytään jotakin, sanon: Tykkään harmaasta.
Asunnon hankkimisen identiteettirikko tiivistyy tähän hetkeen, tähän hetkeen messuhallin kaiken paljastavissa valkoisissa valoissa. Minut kasvatettiin toisin. Äiti eli päässään, isä universumissa, ja molemmat viittasivat kintaalla elämän ulkoisille puitteille. Opin, että niin on hyvä.
Niin ajattelen vieläkin, huomaan sen konseptikeittiön tiskialtaalla, jonka materiaalista en ole koskaan kuullutkaan. Mitä tapahtui teräkselle? Tämä on kuin vieras kieli, kaikki nämä mystiset vetimet, joilla ei ole mitään tekemistä hiihtohousujen kanssa.
Mutta kai joskus on astuttava ulos lapsuudenkodistaan, siis henkisestikin, edes vähän, edes siksi aikaa että saa valittua tiskialtaaseen jonkin ennenkuulumattoman materiaalin.
Pahinta on, että pidän tästä vähän. Olen huono näkemään ja visualisoimaan, koska minulle ei koskaan juolahtanut mieleenkään katsoa, mutta minä opin. En näe kolmedeenä, eivätkä seinät ja laatikostot sada paikalleen niin kuin television sisustusohjelmissa, mutta näen jo asioita, joista tykkään ja erotan ne asioista, joista en tykkää. Tämäkin on kulttuuria, en vain koskaan tullut ajatelleeksi.
Kun mies jakaa yhteystietojaan keittiötarjouksia varten, nojaan korkeakiiltoiseen kaappiin ja ajattelen asunnon kauppakirjojen allekirjoitustilaisuutta. Säihkyvin merkkikoruin kuorrutettu pankkivirkailija käytti minusta sanaa “velallinen”. Nostin katseeni ja jäin odottamaan, niin kuin joku jonka perään huudetaan väärällä nimellä – mitä, minäkö, ei, olette erehtynyt henkilöstä…
Ehkä tässä ei sittenkään ole kysymys laatikostojen vetimistä. Ehkä kyse on siitä, että tällaiset elämät ovat kaupan ja minä olen ostanut tällaisen elämän. Velallinen? Siinäpä sana omakuvan rakennuspalikaksi.
Ennen lähtöä livahdan antiikkiosastolle. Siellä, vanhojen, tummapuisten kirjoituspöytien keskellä pystyn ensimmäistä kertaa visualisoimaan asuntoon jotakin. Työpöydän. Siihen ikkunan eteen, mistä voi katsoa 50-luvun Helsinkiin.