Olen runsaan viikon sulatellut Cormac McCarthyn uutta romaania The Passenger. Odotukset olivat kovat. En olisi uskonut, että McCarthy enää 89-vuotiaana julkaisee romaania, etenkin kun edellisestä oli kulunut 16 vuotta.

Erityisen kutkuttavalta tuntui mahdollisuus, että McCarthy veisi proosaansa uuteen suuntaan: vanhoilla päivillään hän on uppoutunut syvälle teoreettiseen fysiikkaan ja matematiikkaan. Olisiko luvassa jotain maailmankuvallisesti järisyttävää?

The Passenger muodostaa joulukuussa julkaistavan Stella Marisin kanssa teosparin. Ne voi kustantajan ilmoituksen mukaan lukea myös itsenäisinä romaaneina, mutta The Passengerin perusteella uskon, että kumpikin jää vajavaiseksi ilman toista.

McCarthy kertoo kahdesta sisaruksesta, Bobby ja Alicia Westernistä (kuinka hauskaa, että heidän sukunimensä viittaa kirjalliseen genreen, jota eräät McCarthyn romaanit edustavat). Bobby on pääosassa The Passengerissa, kun taas Alician hahmo hallitsee Stella Marisia (näin romaanin ennakkotiedot kertovat).

Alicia on läsnä myös The Passengerissa, sillä Bobbyn tarinaa katkovat kursiivilla painetut osuudet, jossa skitsofreniaa sairastava Alicia kommunikoi hallusinaatioidensa kanssa. Hallusinaatioista pääroolissa on talidomidin vuoksi epämuodostunut Kid (silmänisku Blood Meridian -romaanille?). Alicia on paitsi matematiikkanero myös häikäisevän kaunis — sekä täysin elämänhalunsa ja elämisen kykynsä menettänyt. Bobbykin on älyllisesti lahjakas, vaikka ei läheskään Alician tasolla: hän luopuu fyysikon urasta tajutessaan, ettei voisi tulla siinä muuksi kuin perushyväksi ammattilaiseksi. Bobby tuntee sisartaan kohtaan insestissävytteistä rakkautta. Molempien elämää varjostaa edesmennyt fyysikkoisä, joka oli kehittämässä atomipommia.

Alician osuudet jäävät The Passengerissa jonkinlaiseksi taustakohinaksi. Niiden kytkökset Bobbyn vaiheita seurailevaan päätarinaan ovat ohuita ja hauraita, enkä voi välttyä arvelemasta, että ne pohjustavat Stella Marista. Mahdollista toki on, että McCarthy on halunnut tietoisesti jättää The Passengeriin aukkoisuutta.

Asetelmien tasolla Bobbyn ja Alician osuuksille yhteistä on se, että molemmat tapahtuvat enimmäkseen suljetuissa tiloissa: Bobby tapaa ihmisiä baareissa ja ravintoloissa ja käy näiden kanssa laveasti rönsyileviä vuoropuheluita (McCarthyn puhekielistä proosaa on ollut aina nautinto lukea, niin myös nyt), Alicia puolestaan kyhjöttää omassa kammiossaan valmistautuen jättämään tämän maailman.

The Passenger ei ole proosan tasolla irtiotto McCarthyn tuotannon päälinjasta. Hän kehittelee romaanin alkuun vetävän juonikuvion, jossa lentokone putoaa Meksikonlahteen. Bobby työskentelee pelastussukeltajana, ja huomaa työtoverinsa kanssa, että uhrien joukosta puuttuu yksi lentokoneen matkustajista. Joku tai jotkut ovat myös käyneet hylyssä ennen heitä ja vieneet mustan laatikon. Mitä mahtaa olla tekeillä? Bobbyn luokse saapuu “mormonien näköisiä” miehiä tummissa puvuissa. He utelevat ja kovistelevat. Bobby päättelee heidän edustavan hämäriin hommiin erikoistunutta turvallisuusorganisaatiota (valtiollista tai ei-valtiollista). Bobby tuntee itsensä uhatuksi ja painuu maan alle.

Tämä juonikuvio olisi mahdollistanut Menetetyn maan kaltaisen verihuuruisen tarinankuljetuksen, mutta McCarthy valitsee toisin: hän luo uhkaavan tunnelman, jossa uhka ei varsinaisesti aktualisoidu. Romaani on vainoharhaisuuden kyllästämä, mikä antaa kaikupohjan Bobbyn sisäisen maailman kaaokselle, epämääräisille syyllisyyden ja katumuksen tunteille, jotka liittyvät sekä hänen omaan elämäänsä että hänen sisareensa ja isäänsä — ja lopulta koko hänen maailmassa olemiseensa.

Tulin miettineeksi The Passengeria lukiessani, että paranoia on peruselementtejä monien 60-luvulla tai 70-luvulla asemansa vakiinnuttaneiden yhdysvaltalaisprosaistien tuotannossa: ensimmäisenä tulee mieleen Thomas Pynchon, toisena Don DeLillo… Taustalla on tietty vastakulttuurinen eetos, joka suuntautui kriittisesti Yhdysvaltain väkivaltamonopoliin ja sen haaraumiin, “mormonien näköisiin miehiin”. Richard Hofstadter kirjoitti 60-luvulla Yhdysvaltain politiikan paranoidista tyylistä, ja yhtä hyvin joku toinen olisi voinut kirjoittaa Yhdysvaltain kirjallisuuden paranoidista tyylistä.

Nykypäivän kontekstissa amerikkalaiset vainoharhat liittyvät oikeistoon ja sen hellimiin salaliittoteorioihin, mutta omat paranoiansa on ollut ja on edelleen myös vasemmistolla. The Passengerissa Bobby keskustelee turvattomassa tilanteestaan yksityisetsivän kanssa, ja yksityisetsivä sanoo, että kokonaiskuvan hahmottaminen on vaikeaa, kun Bobby ei tarkkaan ottaen tiedä, kuka tai ketkä häntä uhkaavat. Bobby puhuu “heistä” — klassista paranoidista trooppia käyttäen. Tilanteen mutkikkuutta kuvaa se, että vainoharhalle todennäköisesti on Bobbyn tapauksessa legitiimit perusteet — mutta se ei tarkoita, etteikö hänen ajatteluaan samalla hallitsisi paranoia. Tällaisia eksistentiaalisia tulehduspesäkkeitä McCarthy kuvaa riipivästi.

Eräs kirjailijaystäväni kiitteli, että McCarthy on prosaistina ylittämätön mytologis-maantieteellisten paikkojen luojana. Olen samaa mieltä: hänen teoksensa tavoittavat häkellyttävän vahvalla tavalla erilaisia läsnäolon tuntuja. Niin käy The Passengerissakin, jossa asetelmiinsa pysäytetyt baari- ja ravintolakeskustelut vyöryttävät lukijan tajuntaan moniin suuntiin risteileviä ajatus- ja assosiaatioketjuja. Suljettu tila loihtii esiin avoimen maailman.

En osaa enkä välttämättä haluakaan arvottaa The Passengeria suhteessa McCarthyn aikaisempaan tuotantoon. Onko se hyvä romaani, ja jos on niin kuinka hyvä? Samantekevää. Päällimmäiset tuntemukseni ovat ristiriitaiset, mutta enimmäkseen hyvällä tavalla ristiriitaiset. Kokoavien johtopäätösten aika on ehkä sitten, kun olen lukenut teosparin toisen osan, Stella Marisin.

Teoreettinen fysiikka ja matematiikka ei nähdäkseni luo The Passengeriin mitään sellaista tasoa, jota McCarthyn proosassa ei olisi aikaisemmin ollut. Kirjassa on yksi pitkä jakso, jossa Bobby pitää polveilevaa miniluentoa näiden tieteenalojen historiasta sekä erinäisiä enemmän tai vähemmän irrallisia viittauksia luonnontieteellisiin käsitteisiin. Mutta ehkä ne maailmankuvallisesti järisyttävät jutut tulevat vastaan Stella Marisissa, joka on ennakkotietojen mukaan romaanina epäkonventionaalisempi kuin The Passenger.