Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kirjojen uusiutuva energia

Lukisinko mieluummin kolme eri romaania vai yhden romaanin kolmeen kertaan? Kysymykseen on mahdoton vastata, ellei tiedä mitkä kirjat ovat valittavana, mutta ihannetapauksissa päätyisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Monet romaanit tyhjenevät yhdellä lukemisella, eikä siinä ole mitään pahaa. Kertakäyttökirjoille on tarvetta ja kysyntää.

Luen mielelläni Ilkka Remeksen trillereitä, mutta en voisi kuvitella palaavani niihin. Luotijunan tavoin etenevä jännityskertomus on tervetullutta vaihtelua normaaliin lukemiseeni. Pidän siitä, että Remes ei edes yritä kirjoittaa ”hyvää kaunokirjallisuutta”. Hänen trillerinsä edustavat antikirjallisuutta, jossa sanataiteelliset pyrkimykset loistavat poissaoloillaan.

Jotkut kirjat muuttuvat kertakäyttökirjoiksi ajan kuluessa. Yksi ensimmäisiä minuun vaikuttaneita romaaneja oli Jay McInerneyn Manhattanin valot, jonka luin myöhäisteininä, ensin ahmimalla ja sitten makustellen. Olin kokematon lukija, enkä oikeastaan tiennyt, mitä kaunokirjallisuudesta etsin tai mitä se voisi antaa. Manhattanin valot oli erilainen kuin ne klassikot, joihin lukion äidinkielen opetus oli minut tutustuttanut. Se kertoi nuorista levottomista ihmisistä, jotka elivät New Yorkin sykkeessä.

McInerneytä voisi luonnehtia Bret Easton Ellisin kevytversioksi: jos Ellis onnistuu pahimmillaan tai parhaimmillaan olemaan rankka, McInerney on pelkästään rankisteleva. Manhattanin valot osui kohdalleni oikeaan aikaan. Enää en innostuisi siitä. Kun lueskelin sitä hiljattain uudestaan, tajusin että julminta mitä McInerneyn kaltaisille kirjailijoille voi tehdä on yrittää palata heihin kypsässä aikuisiässä.

Tärkeimmät kirjat pysyvät merkityksellisinä. Niissä on kätkettyä verkostoa, joka alkaa paljastua vasta, kun kulkee samat polut moneen kertaan. Minulle kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys on: ”Haluanko lukea tämän uudestaan?” Tunnen epämukavia väristyksiä aina kun kuulen että tulossa on ”huikea kirjasyksy”. Nykyisinhän jokainen kirjasyksy on ”huikea”, koska kustannusalalla menee niin kehnosti, että alan ihmiset eivät uskalla puhua ilman superlatiiveja. Yhden sesongin kirjoista on mahdoton sanoa tuoreeltaan mitään kovinkaan merkityksellistä. Vasta aika näyttää, mitkä niistä kestävät uudelleenlukemista.

David Shields puhuu teoksessa How Literature Saved My Life kirjoista, joihin tarttuu silloin, kun ei saa nukutuksi. Ne eivät ole kirjasyksyn kuumia uutuuksia, vaan teoksia, joihin hänelle on muodostunut syvä henkilökohtainen suhde. Tällaisten kirjojen lukeminen kolmeen tai kuuteen kertaan antaa enemmän kuin kolmen tai kuuden eri kirjan lukeminen yhteen kertaan. Minäkin saatan yön pimeydessä tarttua Don DeLillon Valkoiseen kohinaan, Curzio Malaparten Ihoon tai Lydia Davisin lyhytproosaan. Fetissikirjani ovat uusiutuvaa kirjallista energiaa, ehtymättömiä voiman ja lämmön lähteitä. Saatan lukea niitä satunnaisesta kohdasta muutamia kymmeniä sivuja ja laittaa takaisin hyllyyn. Yksittäiset fragmentit uudelleen luettuna syventävät ymmärrystäni koko teoksesta.

Tiedän ihmisiä, jotka tuskin koskaan lukevat kirjoja uudestaan. He eivät halua juuttua yksittäisiin teoksiin, nostaa niitä palvonnan kohteeksi. Oma suhteeni fetissikirjoihini on kompleksinen, ei pelkkää ihailemista ja fanittamista. Vaikka rakastan niitä, ne ovat minulle välillä hankalia ja minä niille. Tunnen niiden äärellä samanlaista epäilyä kuin ylipäänsä kirjoja lukiessa. Tekee mieli etsiä puutteita ja väittää vastaan, tunnistaa maneerit ja ilkkua niille.

Umberto Eco on pohtinut yksittäiseen kirjaan kiintymistä tavalla, josta tunnistan omat kokemukseni. Gerard Nervalin pienoisromaani Sylvie teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Eco luki sen moneen kertaan, oppi ulkoa jokaisen sanan ja välimerkin.

Hän analysoi Sylvieta järeällä teoreettisella apparaatilla luennoillaan ja seminaareissaan. Econ mielestä neljänkymmenen vuoden kokemus Sylvien lukijana todisti hänelle, kuinka typerää on väittää, että tekstin jatkuva lähiluku tappaa sen taian. ”Aina, kun tartun Sylvieen, rakastun siihen uudestaan, vaikka tunnen sen anatomisen tarkasti – ehkä rakastunkin siihen uudestaan juuri siksi, että se on minulle läpikotaisin tuttu.”

Hyviä kirjoja ei voi lukea puhki, ne pysyvät aina kanssamme. Ne ehtyvät vasta, kun lukutaito katoaa, maailma tuhoutuu ja aurinko sammuu.

Kommentit (2)

  1. Kristina Carlson

    Poikkean aiheesta. On kirjoja, joista on ”aina kuullut”. Kaikki eivät välttämättä ole klassikkoja. Niistä on kuullut niin paljon, että on syntynyt vastarinta lukemiseen. On muodostunut käsitys ennen kirjaa. Minulle tälläinen on ollut Elias Canetti. Kirjaston kierrätyshylly pelasti hänet minulle: Sain käsiini muistelmien keskimmäisen osan Soihtu korvassa, ja ryhdyin lukemaan sitä. Loistava kirja, ja kaikkea muuta kuin omaksumani käsitys kirjailijasta. Että olisi arrogantti, kuiva, akateeminen jne. Kaikkea muuta. Muistelmat eivät ole laji, josta pidän, lukisin teokset mieluummin romaaneiksi, vaikka eivät sitä ole. Ei haitannut, että luin teokset väärässä järjestyksessä eli seuraavaksi osan Pelastettu kieli ja sitten viimeisen Silmäpeliä. Miksi kirjoitan tästä väärästä teemasta? Siksi, että satunnaiskirjojen ja turvakirjojen lisäksi voisi olla kategoria, ”kirjat joihin en ole tarttunut”. Eli tyrkytän sinulle aihetta.:)

    • tommimelender

      Kiinnostava aihe! Kiitokset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alhaisin motiivi voittaa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aikakauslehteen arvio Antti Hurskaisen uudesta esseekokoelmasta Suru ei toimi. Se jää tekemättä, sillä olisin jäävi. Hurskainen nimittäin käsittelee kirjassaan tekstiäni ”Kirjailijaidiootti”, joka ilmestyi esseekokoelmassani Onnellisuudesta. Hurskaisen huomiot saivat minut miettimään, kuinka eri…

Lukeminen on tärkeää koska se on hyödytöntä

”Ja täällä sitä saatana… luetaan!”Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä ilmeisestikin tosielämän anekdootin puistonpenkillä kirjaan syventyneestä nuoresta miehestä, joka saa kimppuunsa inhottavan näköisen rähisijän. Hän tarttuu lukevaa nuorta miestä rinnuksista ja karjuu nuo yllä…

Ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin

Väitetään, että kirjailija etsii kirjojensa arvosteluista kahta sanaa: ”loistelias” ja ”mestariteos”. Se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan omalla kohdallani eikä myöskään tuntemieni kollegojen kohdalla. Voi olla mukavaa lukea ylistyksen sanoja, mutta sitä ei kestä kauaa. Ylistyksen…

Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan. Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni…

Entä jos Knausgård olisi nainen?

Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa. Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi….

Vaikutuksen alaisena olemisesta

Kirjamyynti on taantunut parhaista vuosistaan, mutta kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia ennätystahtia. Suoraviivainen johtopäätös on, että ihmiset lukevat aiempaa vähemmän mutta kirjoittavat aiempaa enemmän. Soisin, että asia olisi päinvastoin. Lukeminen kannattaa aina, kirjoittaminen ei läheskään aina, ajateltiin…

Miesten hulluudesta ja naisten viisaudesta

Toisinaan ihmettelen kirjavuoden aikana ylistettyjä ja palkittuja kirjoja. Mitä ihmiset niissä näkevät? Onko minulta jäänyt jotain tärkeää huomaamatta? Eräs ihmetystä herättänyt oli Hannu Raittilan Terminaali, joka 2013 keräsi kriitikoiden kiitokset, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Runeberg-palkinnon. Minä petyin…

Finlandia-ehdokkaat – tässä ne tulevat

EDIT 4.11.2016: Tänään Finlandia-palkintoraati julkisti ehdokkaansa: Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY), Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY), Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava), Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY), Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms) ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)….

Sinikka Vuolan Replika – musiikin läpi kirjoitettu romaani

Romaanin maailma syntyy kielestä. Sinikka Vuolan Replikan kohdalla se ei ole pelkkä hokema, vaan koko teosta määrittävä lähtökohta. Replika kirjoittaa arkisen todellisuutemme pois näkyvistä ja korvaa sen omalla fiktiivisellä todellisuudellaan, jonka pohjavirrat muodostuvat saduista, myyteistä…

Kirjailija jolle Koskenniemi olisi nyrpistänyt jalosukuista nenäänsä

On kirjoja, jotka muistetaan yhdestä lauseesta, eikä se välttämättä ole ensimmäinen tai viimeinen lause. Kurt Vonnegutin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Teurastamo 5:n kertoja toteaa ”Niin se käy” aina kun joku kuolee. Osa aikalaiskriitikoista piti sitä rasittavana temppuiluna….