Antiaikalainen
Antiaikalainen

Minäkin olen koneen orja

”Aivoni pelottaa minua”, kirjoitti Aleksis Kivi aikoinaan. Minäkin pelkään sitä mitä päässäni tapahtuu. En ole hulluuden partaalla, kuten kansalliskirjailijamme, mutta olen huomannut, että kykyni syvään keskittymiseen, reflektiiviseen ajatteluun ja asioiden mieleenpainamiseen ovat heikentymässä.

En enää jaksa lukea kirjoja samaan tapaan kuin ennen. Pitkien tekstien kirjoittaminenkin on vaivalloisempaa ja vastenmielisempää.

Uskon, että se on koneiden vika. Eli näiden älykkäiden laitteiden, jotka pitävät minut ylistimulaation tilassa loputtomalla ärsyketulvallaan.

Ei se mikään ihme ole. Aina kun asetun puhelimen, tabletin tai läppärin äärelle, ruudun takana minua väijyvät tuhannet kasvottomat ihmiset, jotka tienaavat palkkansa sillä, että häiritsevät keskittymiskykyäni ja muuttavat minut vähä vähältä digitaaliseksi idiootiksi, tyhmäksi ihmiseksi älykkäiden laitteiden maailmassa.

”Sulje ne laitteet. Itsehän päätät, miten niitä käytät”, sanoo joku. Ei se ole niin helppoa. Ei se mene niin, että minä käytän laitteita. Laitteet myös käyttävät minua, yhä tehokkaammin. Aivoni muovautuvat sellaisiksi kuin laitteet haluavat niiden muovautuvan.

Selittelen asioita parhain päin. Tolkutan itselleni, että en laske kirjaa kädestäni ja mene Facebookin turhan päiten, vaan tarkistaakseni, onko New York Review of Booksin profiilissa uusi kiinnostava artikkeli. Mutta en minä oikeasti sen artikkelin takia Facebookin mene, vaan kaiken siellä olevan pöhinän takia. Ikään kuin menettäisin jotain tärkeää, ellen olisi siitä osallinen.

Tai jos avaankin sen New York Review of Booksin kiinnostavan artikkelin, en useinkaan lue sitä kokonaan, vaan silmäilen, ja klikkaan siinä olevia linkkejä silmäilläkseni niidenkin takana olevat artikkelit.

Sitten kun suljen Facebookin ja palaan takaisin kirjan pariin, alan silmäillä sitäkin. Lukemiseni on muuttunut yhä enemmän pelkäksi silmäilyksi. Keskittymiskykyni ei tahdo riittää mihinkään vaativampaan. Tai jos pakotan itseni syvälukemiseen, se ei ole oikeaa syvälukemista, vaan pakotettua, eikä pakotettu syvälukeminen ratkaisevasti eroa silmäilystä.

Asiantuntijat kaiketi riitelevät siitä, onko älylaitteiden käyttö muuttanut aivojamme pysyvästi häiriöalttiimmiksi. Sen kysymyksen ratkaiseminen vaatii vuosia kestäviä seurantatutkimuksia, eikä sellaista dataa kaiketi ole olemassa. Omat kokemukseni tarjoavat kuitenkin yhä huolestuttavampaa todistusaineistoa. Siksi aivoni pelottaa minua kuin Aleksis Kiveä.

Pekka Vahvanen ruotii digitaaliajan varjo- ja vaarapuolia ansiokkaasti uudessa kirjassaan Kone kaikkivaltias. Hän kirjoittaa: ”On toisarvoista, ovatko muutokset aivoissamme pysyviä, koska ihmiset ovat joka tapauksessa liimautuneina älypuhelimiinsa. Nämä laitteet eivät ole ihan heti lähdössä mihinkään. Ja niiden läsnä ollessa keskittyminen on vaikeaa.”

Piilaaksolainen tekno-optimismi siitä että digitalisaatio tekee maailmasta ehdottomasti paremman paikan, saattaa hyvinkin olla harhaista utopismia. Monet Piilaakson superinnovaattorit kieltävät lapsiaan seurustelemasta älylaitteiden kanssa. He tietävät luoneensa potentiaalisen ihmiskunnan orjuuttajan.

Vahvanen sanoo kirjassaan, että tarvittavan vallankumouksen on tapahduttava mielissämme. Eli juuri siinä paikassa, jota älylaitteet haurastuttavat. Vallankumoukset ovat pirun vaikeita, tämäkin. Vahvanen tiivistää asetelmat näin:

Kun keskitytään vain koneen taitoihin ja älyyn, ihmisen taidot ja äly kärsivät. Kun mietitään, miten koneet toimisivat optimaalisella tavalla, ihmiset menevät epäkuntoon. Kun ällistymme kerta kerran jälkeen uuden teknologian upeudesta, emme välitä ihmisyyden alamäestä.

  1. ml

    Kirjoituksesi toi mieleeni, kuinka muutama vuosi sitten olin pahasti nettiriippuvainen. Ahdistuin nettiuutisista, keskittymiskykyni oli huono, ärsyynnyin helposti. MIelialani lähti nousuun, kun poistin tylysti suurimman osan erilaisen selailun mahdollistavista ohjelmista puhelimestani.

    Jätin yhden chat-palvelun pitääkseeni yhteyttä muihin ihmisiin. Lopetin Facebookissa kaiken seuraamisen lukuun ottamatta muutamia lähimpiä ystäviäni ja paria eniten lukemaani sivustoa. Muut sosiaalisen median tilit lopetin. Asensin käyttämääni selaimeen lisäosan, joka blokkasi eniten seuraamani turhakesivustot ja ohjasi minut klassisen musiikin radiokanavalle, jos satuin vahingossa klikkaamaan epätoivottua linkkiä.

    Olisin voinut olla vielä väkivaltaisempi ja karsia enemmänkin, mutta ei onneksi tarvinnut. Kun ärsykkeen mahdollistavia asioita ei ollut, kieltäytyminen oli helpompaa. Puhelimen räpläys väheni rajusti. Asioiden leikkaaminen pois ei pelkästään korjannut keskittymiskykyäni, se sai näkemään maailman eri tavalla. Huomasin, kuinka paljon omasta ajattelustani ja tunneilmaistustani oli alkanut perustua epämääräiseen roskaan, kun taas maailma netin ulkopuolella oli yhtaikaa vanhan kaltainen ja yllättävän uuden tuntuinen. En muuttunut suoranaisesti optimistisemmaksi, mutta asioihin alkoi tulla uusia sävyjä.

    Silloin tällöin tietokoneella istuessani sain enemmän irti parhaista nettisivuista, kun en enää käyttänyt aikaa moskasivustojen selaamiseen. En silti missannut tärkeimpiä uutisia tai ilmiöitä. Kuulin niistä ystäviltä, näin televisiosta tai luin lehdestä.

    Koneet tuntuvat ylimaallisilta. Niiden vaikutusta vastaan taisteleminen onnistuu yllättävän käytännöllisesti, raa’alla karsimisella. Tämä ei tarkoita teknologiavastaisuutta. En haikaile netittömään aikaan. Pikemminkin tämä on teknologian ja ihmisen yhteistyön viilaamista paremmaksi, mihin jokaisen tulee tottua, jos aiomme antaa elämistämme yhä suuremman osan teknologian huomaan. Moni asia elämässä toimii parhaiten, kun niistä karsii ylimääräisen. Näinhän voi sanoa vaikka asiaproosastakin.

    1. Henrik

      Sekä helpottavaa ja huolestuttavaa kuulla, että sinullakin on tuollaisia vaikeuksia lukemisen kanssa.

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

      Vuoden 2018 kirjalliset kohokohdat

      Kun ryhdyin laatimaan perinteistä tilinpäätöstä kuluneen vuoden parhaista kirjoista, minusta tuntui että 2018 on ollut laimea. Ylivoimaisia kohokohtia ei noussut esiin. Olen lukenut tänä vuonna uutuuskirjoja tavallista vähemmän ja ehkä tavallista innottomammin. Siihen ovat vaikuttaneet…

      Ystävyydestä ja sen katoavaisuudesta

      Pidän William Vollmannia yhtenä kiehtovimmista nykykirjailijoista. En tosin ole lukenut läheskään kaikkia hänen kirjojaan. Ne ovat niin paksuja, että aikani ja sinnikkyyteni eivät siihen riitä. Jonathan Franzen kirjoittaa uudessa esseekokoelmassaan The End of the End…

      Matka loppujen maailmaan

      Antiaikalainen heräilee pitkähköstä horroksesta. Horros johtui siitä, että kirjoitin viime kevään ja kesän kahta kirjaa palkkatöideni lomassa. Näppäimistön naputtelun tuloksena ovat ilmestyneet tänä syksynä romaanini Rautakausi ja esseeteos Maailmojen loput, kirjoituksia romaanitaiteesta. Jälkimmäisen kirjoitin yhteistyössä…

      Klassikotkin ovat vain kirjoja

      ”Luen kesälomalla kirjallisuuden klassikoita.” Sanooko kukaan enää näin? Kehtaako sanoa? Juhana Vartiaiselta kysyttiin taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa, minkä kirjan hän on viimeksi lukenut. Vartiainen kertoi lukeneensa Stendhalia ja oli huolissaan, syntyykö vastauksesta elitistinen vaikutelma. Ihmiset,…

      Kirjojen uusiutuva energia

      Lukisinko mieluummin kolme eri romaania vai yhden romaanin kolmeen kertaan? Kysymykseen on mahdoton vastata, ellei tiedä mitkä kirjat ovat valittavana, mutta ihannetapauksissa päätyisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Monet romaanit tyhjenevät yhdellä lukemisella, eikä siinä ole mitään pahaa….

      Alhaisin motiivi voittaa

      Tarkoitukseni oli kirjoittaa aikakauslehteen arvio Antti Hurskaisen uudesta esseekokoelmasta Suru ei toimi. Se jää tekemättä, sillä olisin jäävi. Hurskainen nimittäin käsittelee kirjassaan tekstiäni ”Kirjailijaidiootti”, joka ilmestyi esseekokoelmassani Onnellisuudesta. Hurskaisen huomiot saivat minut miettimään, kuinka eri…

      Lukeminen on tärkeää koska se on hyödytöntä

      ”Ja täällä sitä saatana… luetaan!”Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä ilmeisestikin tosielämän anekdootin puistonpenkillä kirjaan syventyneestä nuoresta miehestä, joka saa kimppuunsa inhottavan näköisen rähisijän. Hän tarttuu lukevaa nuorta miestä rinnuksista ja karjuu nuo yllä…

      Ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin

      Väitetään, että kirjailija etsii kirjojensa arvosteluista kahta sanaa: ”loistelias” ja ”mestariteos”. Se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan omalla kohdallani eikä myöskään tuntemieni kollegojen kohdalla. Voi olla mukavaa lukea ylistyksen sanoja, mutta sitä ei kestä kauaa. Ylistyksen…

      Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

      Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan. Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni…

      Entä jos Knausgård olisi nainen?

      Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa. Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi….