Mies joka toivoi huonompaa journalismia

Siihen nähden, kuinka tärkeä kirjailija Karl Kraus (1874-1936) oli, häntä on suomennettu hävyttömän vähän. Viisi vuotta sitten ilmestyi Juhani Ihanuksen kääntämä aforismikokoelma Myrkyn käyttöohje.

Aforistina Kraus tunnetaan myös englanninkielisessä maailmassa. Hän sanoi, ettei kannata tuhlata aikaa esseiden kirjoittamiseen, jos osaa tehdä aforismeja. Se oli Krausille tyypillinen paradoksaalinen kiteytys, sillä monet hänen aforismeistaan ovat peräisin hänen esseistään.

Amerikkalainen runoilija ja kääntäjä Michael Hoffman on huomauttanut, että Krausin proosa vilisee aforismeja samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät lentäviä lauseita.

Olisiko Kraus meillä ja maailmalla tunnetumpi, jos olisi kirjoittanut esseiden ja aforismien asemesta romaaneja? Todennäköisesti. Mutta pääteoksekseen Kraus ei laatinut verevää epiikkaa pursuilevaa romaania vaan ensimmäisen maailmansodan kauhuista kertovan mammuttimaisen näytelmän Die letzten Tage der Menschheit (”Ihmiskunnan viimeiset päivät”), joka on kirjaksi painettuna 800-sivuinen.

Kraus suunnitteli Die letzten Tage der Menschheitin kymmenenä iltana esitettäväksi. Ymmärrettävistä syistä siitä ei muodostunut suuret joukot hullaannuttanutta teatterikappaletta. Harva on lukenut näytelmän, vielä harvempi nähnyt.

Varsinaisen aarreaitan Krausin tuotannossa muodostaa Die Fackel -lehti, jota hän julkaisi vuodesta 1899 kuolinvuoteensa 1936 asti. Lehden vuosikerrat paisuvat 30 000 sivuun, ja niistä 25 000 sivua on Krausin omaa tekstiä. Hän luopui avustajien käytöstä vuonna 1910, omien sanojensa mukaan siksi, että pelkäsi avustajien karkottavan lukijat, jotka halusi menettää itse.

Syynä saattoi olla myös Krausin täydellisyydentavoittelu. Hän ei sietänyt huonosti muotoiltuja ajatuksia tai kehnosti rakennettuja lauseita. Aikalaiskertomusten mukaan Kraus luki vedokset moneen kertaan varmistuakseen, ettei yksikään pilkku ole väärässä paikassa. Lukijat saattoivat etsiä Die Fackelista viikkotolkulla painovirheitä löytämättä ainuttakaan.

Viime vuosisadan alun Wienissä Die Fackel oli alituinen puheenaihe. Sitä myytiin tupakkakaupoissa ja asemahalleissa ja sen lukijakuntaan kuuluivat kulttuurin ja tieteen merkkihenkilöt Thomas Mannista Ludwig Wittgensteiniin ja Walter Benjaminista Franz Kafkaan.

Die Fackel toi Krausille ”suuren vihaajan” maineen, eikä syyttä. Hän hyökkäsi väsymättä aikakautensa henkistä rappiota ja poliittista mädännäisyyttä vastaan, ja valikoi usein kohteekseen julkisen sanan. Omanlaisensa todiste Krausin kritiikin osuvuudesta oli se, että Wienin valtalehden Neue Freie Pressen päätoimittaja Moritz Benedikt kielsi toimittajiaan mainitsemasta Krausia nimeltä.

***

Se, että Karl Krausin parhaat ja purevimmat tekstit ilmestyivät Die Fackelin sivuilla selittää hänen myöhempää mainettaan puoliksi unohdettuna nerona, jonka teoksia saa usein turhaan etsiä kirjakauppojen hyllyiltä.

Siinä missä Stefan Zweigin, Robert Musilin ja Hermann Brochin kaltaiset aikalaiset käsittelivät Wienin poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä etäännytetyn kirjallisesti, Kraus tarttui ajankohtaisiin kysymyksiin satiirikon säälimättömyydellä puhuen ihmisistä ja ilmiöistä niiden oikeilla nimillä. Hänen tekstinsä vilisevät viittauksia, joita on mahdoton ymmärtää, ellei tunne niiden historiallisia taustoja.

Ajallisuuden ja paikallisuuden leimaa vahvistaa se, että monet tekstit syntyivät alun perin yleisön edessä luettaviksi. Uransa aikana Krausilla oli seitsemisensataa julkista esiintymistä. Luennot houkuttelivat väkeä sankoin joukoin, ja osa yleisöstä joutui usein istumaan lattialla.

”Im Anfang war die Presse, und dann erschien die Welt”, kirjoitti Kraus. Eli alussa oli lehdistö ja vasta sitten tuli maailma. Aforismi tiivistää Krausin journalismikritiikin lähtökohdat. Lehdistö ei raportoi faktoja vaan valitsee ne, ei kuvaa maailmantapahtumia vaan pönkittää maailmankuvia. Lehdistö ei ole viestintuoja vaan viestinjulistaja.

Krausin elinaikana sanomalehdet olivat voimiensa tunnossa. Teollistuminen, modernisaatio ja urbaanin elämäntyylin syntyminen takasivat niille alati kasvavan yleisön ja neljännen valtiomahdin aseman. Yleistä mielipidettä eivät enää luoneet papit, sotilaat ja runoilijat, vaan journalistit, jotka Krausin mielestä olivat keskinkertaisia sieluja ja alhaisia luonteita.

Elias Canetti muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan Soihtu korvassa (nimi on kunnianosoitus Die Fackelille eli ”Soihdulle”), miltä tuntui lukea Krausin hengentuotetta ensimmäistä kertaa:

Käteeni työnnettiin punainen vihko, ja niin suuresti kuin pidinkin siitä että sen nimi oli ”Soihtu”, minun oli täysin mahdotonta lukea sitä. Kompastelin lauseissa, en ymmärtänyt niitä. Kun joskus ymmärsin jonkin kohdan, se tuntui minusta vitsiltä, ja sellainen ei kiinnostanut minua lainkaan. Sitä paitsi siinä puhuttiin paikallisista tapahtumista ja painovirheistä, jotka olivat minusta kaikkea muuta kuin tärkeitä. (Suomentanut Kyllikki Villa)

Kraus suuntasi huomionsa näennäisen vähäpätöisiin aiheisiin, kuten mainoksiin ja pikku uutisiin. Usein hän myös ruoti lehtien sivuilla vastaan tulevia kielellisiä kömpelyyksiä. Niissä paljastuivat aikakauden sairaudet, jotka tärkeilevät pääkirjoitukset yrittivät selittää parhain päin.

Painovirhe Neue Freie Pressessä saattoi siis olla vakavan kulttuurikriisin oire. Kraus ei uskonut ”viattomiin lipsahduksiin”, ja tässä voi nähdä perheyhtäläisyyttä hänen aikalaiseensa Sigmund Freudiin, vaikka Kraus luonnehtikin Freudia surkuhupaisaksi hahmoksi ja väitti että psykoanalyysi on itsessään se mielen sairaus, jonka kuvittelee voivansa parantaa.

Joku voisi väittää Krausin hukanneen ruutia takertuessaan sivuseikkoihin. Mutta hän halusi perehtyä vihansa kohteisiin mahdollisimman tarkasti, jotta voisi vihata niitä paremmin ja perustellummin. Kraus korosti, ettei ilkkunut lehdistölle rakentavassa hengessä, koska ei haikaillut parempaa journalismia: ”Haluan huonompia lehtiä, koska silloin journalistien on vaikeampi kätkeä viheliäisiä pyrkimyksiään ylevien tekosyiden taakse”.

Toisin sanoen: mitä paremmin jutut on kirjoitettu, sitä vaarallisempia ne ovat!

Elias Canettin ensilukemisella kokemat vaikeudet Die Fackelin parissa kuvastavat Krausin proosatyyliä. Hän ei pyrkinyt kirjoittamaan kuin journalisti vaan suosi tiheää ja monikerroksellista ilmaisua. Tietoisesti vaikea tyyli toimi samaan aikaan suojamuurina latteuksia vastaan ja sisääntulokynnyksenä vihamielisille lukijoille. ”Jos hän ymmärtää yhdenkin lauseen esseestäni, perun koko jutun”, Kraus ilmoitti suomittuaan näytelmäkirjailija Hermann Bahria.

***

Viime vuosikymmeninä Karl Krausia on verrattu George Orwellin, eikä aivan perusteetta. Molemmat analysoivat sitä, kuinka poliittinen valta tunkeutuu kielenkäyttöön ja turmelee sen, luo uuskielen, joka ei kommunikoi vaan manipuloi, ei kirkasta merkityksiä vaan hämärtää niitä.

Paraatiesimerkiksi lehdistössä rehottavasta kielen ja mielen rappiosta Kraus nosti feuilletonin, Ranskasta muualle Eurooppaan levinneen juttutyypin. Feuilletonit olivat journalistisia tunnelmapaloja, jotka vilisivät koristeellista kieltä ja tekosyvällisiä ajatuksia.

Esseessään ”Heine und die Folgen” Kraus leimaa Heinrich Heinen feuilletonin henkiseksi isäksi. Kansan rakastama lemmenlyyrikko turmeli saksan kielen jylhyyden tuomalla siihen ranskan kielelle tunnusomaista romanttista koristeellisuutta: ”Heine höllensi saksan kielen korsettia, niin että vähäpätöisinkin myyntivirkailija saattoi työntää kouransa sisään kähmiäkseen rintoja.”

Feuilleton korosti muotoa sisällön kustannuksella ja muutti kielen instrumentista ornamentiksi. Journalististen tunnelmapalojen tarkoituksena ei ollut sivistää lukijoita tai terästää heidän ajatteluaan vaan tarjota heille ajanvietettä, viedä heidän mietteensä pois tähdellisistä asioista.

George Steiner on huomauttanut, että Kraus havaitsi yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista intellektuelleista, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia on kaunokirjallisen estetiikan hautautumisella massakulttuurin ja valmiiksi pakatun viihteen alle. Kielen ja mielen rappio merkitsevät myös kriittisen ajattelun rappiota.

Kun kyky kriittiseen ajatteluun häviää, sen paikan ottavat viralliset totuudet ja valmiit ajatukset, muodikkaat pötypuheet.

Ensimmäinen maailmansota olisi Krausin mielestä tuskin ollut mahdollinen, ellei lehdistö olisi muokannut maaperää sille otolliseksi. Hän irvaili pääkirjoituksia, jotka sodan puhjetessa toistelivat hokemia ”suuresta ajasta”, joka vaatii kansalaisilta uhrimieltä ja sankaritekoja. Se, että ontot ja valheelliset lauseet vetosivat massoihin, vahvisti Krausin käsitystä yleisestä mielipiteestä ajan hengen muovaamien latteuksien kavalkadina.

Kun sodan raadollisuus paljastui, lehdet alkoivat vedota siihen, ettei kukaan ei olisi voinut ennustaa moista hävityksen kauheutta. Kraus pilkkasi jälkikäteisiä taivasteluja yhtä leppymättömästi kuin oli pilkannut alkuvaiheen sodanlietsontaa: olemme tuomittuja kokemaan sen, mitä yleisen mielipiteen mukaan ei koskaan voi tapahtua.

***

Amerikkalainen menestyskirjailija Jonathan Franzen on julkaissut Kraus-käännöksiä teoksessa The Kraus Project.

Melkein yhtä näkyvään osaan Franzenin kirjassa nousevat hänen kirjoittamansa pitkät alaviitteet, jotka luotaavat Krausin henkisen perinnön merkitystä.

Vaikka Kraus kirjoitti aikalaisistaan ja aikalaisilleen, hänellä on Franzenin mielestä sanottavaa myös nykyajan ihmisille. Meidän päiviemme kyltymätön teknokonsumerismi ei olisi Krausia yllättänyt, olihan hänelle selvää, että ihmiset palvovat pikemminkin edistyksen illuusioita kuin itse edistystä. Tai kuten hän itse kirjoitti: ”Edistys tekee ihmisten nahasta lompakoita.”

Teknokonsumerismi juhlistaa yksilöä ja yksilöllisyyttä, mutta todellisuudessa se pyrkii vain lajittelemaan ihmiset erilaisiin kuluttajasegmentteihin, jotta heille on helpompi myydä lenkkitossuja, älypuhelimia ja henkilöautoja. Asetelmat eivät ole paljon muuttuneet Krausin päivistä, sillä hän huomautti, että kulttuurissa, jossa jokainen typerys kuvittelee olevansa yksilö, yksilöllisyydestä tulee typeryyden merkki.

Mutta kuten Franzen huomauttaa, Krausin purevin kritiikki ei kohdistunut hoi polloihin, vaan oman aikansa suunnannäyttäjiksi itsensä korottaneisiin edistyksellisiin yksilöihin. Neue Freie Pressen sivuille henkeviä juttuja kirjoittelevat ja niitä nyökytellen lukevat sortuivat kaikkein varmimmin muodikkaisiin valheisiin ja harhoihin.

Saman ilmiön Kraus varmaan tunnistaisi meidänkin päivinämme. Urbaanit, edistykselliset älyköt kirjoittelevat tunnelmoivien feuilletonien asemesta tärkeileviä kolumneja, mutta hekään ole viestintuojia vaan viestinjulistajia, heillekään painettu sana ei ole instrumentti vaan ornamentti.

Hyökätessään lehdistön matalamielisyyttä vastaan Kraus teki selväksi, että lehdistön arvot ja julkilausumat ovat räikeässä ristiriidassa sen arkipäiväisen toiminnan kanssa. Viime vuosisadan alun wieniläiset lehtipomot väittivät levittävänsä suurelle yleisölle tietoa ja sivistystä valistuksen etuvartiona, mutta todellisuudessa he keskittyivät käymään likaisia poliittisia valtakamppailuja ja rahastamaan sensaationälkäisellä uutisoinnilla.

Internetin aikakaudella lehdistö ei ole enää samanlainen vallan linnake kuin kultaisina vuosikymmeninään, mutta samanlaiset mekanismit vaikuttavat taustalla edelleen. Vanhojen mediaimperiumien rinnalle ja yläpuolelle on noussut Applen, Googlen ja Facebookin kaltaisia uuden ajan airuita, teknokonsumerismin jättiläisiä.

Valistuksen ihanteet ja mannermaisen moraalifilosofian opinkappaleet ovat korvautuneet angloamerikkalaisella retoriikalla ”voimaantumisesta”, ”luovuudesta”, ”yksilöllisyydestä” ja ”arvokkuudesta”. Näiden iskusanojen nimiin teknokonsumerismin jättiläiset vannovat – ja toimivat yhtä kyynisesti ja kaksinaamaisesti kuin wieniläiset lehtipomot Krausin elinaikana.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *