Tennisesseet on David Foster Wallacen tuotannon parhaimmistoa

Federerin kämmenlyönti on raju sulava ruoskanisku, rystylyönti taas voi lähteä yhdellä kädellä suorana, yläkierteisenä tai slaissina – slaissi on niin ankara, että pallo muuttaa muotoa ilmassa ja kimpoaa nurmesta noin nilkan korkeudelle. Syöttö lähtee maailmanluokan nopeudella, ja sen sijoitustarkkuus ja vaihtelevuus on ylivertaista; itse syöttöliike on taipuisa eikä lainkaan eriskummallinen, se herättää (televisiossa) huomiota vain iskuhetken ankeriasmaisella kokovartalonytkähdyksellä.

– David Foster Wallace: Tennisesseet. Suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2021.

Uusi, hiljattain ilmestynyt Wallace-suomennos koostuu viidestä esseestä, jotka kirjan nimen mukaisesti käsittelevät tennistä, urheilulajeista ”kauneinta ja vaativinta”, kuten Wallace itse väittää.

Olen lukenut nämä alkukielellä aikaisemmin, tuon yllä siteeratun ”Roger Federer uskonnollisena kokemuksena” -tekstin useampaan kertaan, koska minulle se edustaa parasta esseistiikkaa, mitä urheilusta on kirjoitettu.

Tennisesseiden lukeminen omalla äidinkielellä on palkitseva kokemus. Tekstit avautuvat uudella tavalla, kun Wallacen virkkeet kohtaavat ne omat syvimmän tason tunneasetukseni, jotka toimivat ainoastaan suomen kielellä.

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt romaani Päättymätön riemu on varmasti Wallacen tuotannon kaunokirjallisesti tärkein ja merkittävin teos, mutta minulle hänen esseensä merkitsevät vuosi vuodelta enemmän. Kadehdin hänen taitoaan tarkentaa yksityiskohtiin, rakentaa niiden ympärille erilaisia asia- ja merkitysyhteyksiä ja samalla jättää tekstiin aukkoisuutta ja virtaavuutta.

Tuossa Federer-esseessä Wallace kirjoittaa, ettei esseen varsinaista aihetta, eli kysymystä siitä, miltä tuntuu esteettisellä tasolla katsoa Federerin pelaamista, voi käsitellä suoraan, vaan ainoastaan vihjailuin tai kiertoteitse.

Sama pätee kaunokirjalliseen esseistiikkaan yleisemmin: se on kiertoteiden etsimistä ja niitä pitkin kulkemista.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)