Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä

Olin eilen alakoulun 4–6  luokkien kevätjuhlassa. Ennen suvivirren veisuuta julistettiin stipendien ja lukudiplomien saajat. Jälkimmäisiä myönnetään ahkerille lukijoille. En yllättynyt huomatessani, että valtaisa enemmistö lukudiplomin saajista oli tyttöjä.

Eiväthän pojat lue, heillä on parempaa tekemistä.

Niin oli minullakin aina lukion viimeiseen luokkaan asti, jolloin innostuin modernistisesta lyriikasta. Teininä ja varhaisnuorena muistan lukeneeni kaksi romaania: Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfonian. En tarttunut niihin siksi, että olisin ollut kiinnostunut kaunokirjallisuudesta. Minua kiinnosti toinen maailmansota.

Henkilöhistoriani vuoksi olen aina suhtautunut epäilevästi erilaisiin lukemista edistäviin kampanjoihin. En suinkaan vastusta niitä, päinvastoin, arvostan ihmisiä, jotka pyyteettömästi uurastavat kirjallisuuden puolesta. Minussa vain ei ole lobbarihenkeä. En ole yrittänyt usuttaa edes omia poikiani lukemaan, eivätkä he ole kirjojen parissa viihtyneetkään. ”Lukekaa, jos siltä tuntuu”, sanon heille.

Olen samoilla linjoilla kuin argentiinalainen prosaisti César Aira, joka nimettiin taannoin Man Booker Internationalin ehdokkaaksi. Palkintokandidaattien julkistusta seuranneessa lehtihaastattelussa Airaa pyydettiin suosittelemaan jotain lukuisista teoksistaan. Hän vastasi, ettei halua suositella kirjojaan kellekään. ”Itse asiassa en halua suositella edes kirjallisuutta kellekään.”

Lukemisen pitäisi olla vapaaehtoista, omasta intohimosta kumpuavaa. Voiko intohimoa tartuttaa? En tiedä. Kenties on mahdollista luoda ympäristö, jossa intohimo voi puhjeta kukkaan.

Jos poikani innostuvat joskus lukemaan, minulla on hyllyt täynnä kirjoja. Valitkoot sieltä, mielensä mukaan.

 

***

 

Viime vuosina olen kuullut runsaasti puheenvuoroja siitä, kuinka kirjallisuus vahvistaa ihmissuhdetaitoja ja edistää mielenterveyttä.

Tällaisia argumentteja toki pitää esittää nykyisenä hyödyn aikakautena. Jos saadaan päättäjät uskomaan, että kirjallisuudesta koituu hyvää kansantaloudelle ja kansanterveydelle, julkisen rahoituksen saaminen onnistuu paremmin. Lobbarit jatkakoot työtään.

Henkilökohtaisesti minun on vaikea innostua ajatuksesta, että lukemisesta olisi saatava kouriintuntuvia ulkokirjallisia hyötyjä. En kiistä, etteikö kirjallisella kulttuurilla olisi ollut monia suotuisia, sivilisoivia vaikutuksia yhteiskunnillemme. Niitä ei silti kannata ylikorostaa. Historiassa riittää esimerkkejä kirjallisesti sivistyneistä ihmisistä, jotka ovat sopivissa olosuhteissa äityneet hirmutekoihin.

Aina kun kuulen puhuttavan kirjallisuudesta empatian edistäjänä, mielessäni häivähtää, mitä Ilmari Kianto kirjoitti punaisista naissotilaista. Eikö Kianto ollut lukenut tarpeeksi maailmankirjallisuutta, kun tuli vuodattaneeksi niin raakalaismaista tekstiä?

Lapsuudestani muistan, että etenkään vanhemmat ihmiset eivät olleet yksiselitteisen vakuuttuneita lukemisen siunauksellisuudesta. Silloisen kotikaupunkini kaduilla vaelteli hassahtaneen oloinen nainen, joka oli valmistunut nuorena filosofian maisteriksi. Sedät ja tädit tiesivät kertoa, että nainen oli lukenut liikaa ja mennyt sen vuoksi järjiltään: ”Tulee sitä hulluksi lukemallakin.”

Olen joskus haaveillut siitä, että kaunokirjallisuus vapautuisi sakralisoidusta asemastaan.

Mitä jos romaanien liepeisiin alettaisiin painaa samanlaisia varoitustekstejä kuin tupakkiaskien kansiin? Mitä jos Elinkeinoelämän keskusliitto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos patistelisivat kansalaisia lukemaan vähemmän ja liikkumaan enemmän? Mitä jos Matti Apunen kiivailisi Helsingin Sanomien palstoilla kaunokirjallisuuden nihilistisestä, yrittäjähengelle vihamielisestä arvomaailmasta?

Innostuisivatko pojat kirjoista, jos lukemisessa olisi kapinallisuuden vivahde?

 

***

 

Olisiko minusta tullut huonompi ihminen, jos en olisi ruvennut himolukijaksi?

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi. Nyökyttelin innoissani kun Flaubert kirjotti:

Minä uskon, että joukko, määrä, lauma tulee aina olemaan vihattava. Merkittävä on vain pieni ajattelijoiden joukko, aina samojen, jotka siirtävät soihdun eteenpäin.

Yksittäisiä ihmisiä Flaubert osasi rakastaa, mutta ajatellessaan ihmiskuntaa, maanmiehiään tai kotiseutunsa tavallista väkeä hänen oli mahdoton löytää itsestään suopeutta, saati helliä tunteita. Missä ikinä hän näki väkijoukkoja, hän näki typeryyttä, kopeutta, kelvottomuutta. Flaubert eli aikana, jolloin modernisaatio alkoi muokata maailmaa uusiksi ja syntyi urbaani elämäntyyli muotivouhotuksineen. Flaubertille massakulttuurin syleilemät väkijoukot olivat kauhistus, koska ne eivät koostuneet hänen kaltaisistaan taiteilijaneroista vaan typeristä, sieluttomista porvareista.

Omaksuin Flaubertin ajatuksia melkeinpä kirjaimellisesti, koska ne antoivat lohtua omaan viihtymättömyyteni. Kirjoitin yhden romaaninkin (Ranskalaisen ystävän), jossa toteutin kirjallisen roolileikin kuvittelemalla kaksi sensibiliteetiltään Flaubertin ja Baudelairen kaltaista henkilöhahmoa nykyaikaisiin ympyröihin. Baudelaire oli Flaubertin ikätoveri ja yhtä vakaumuksellinen porvareiden vihaaja.

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Mikä minut havahdutti?

Yksinkertaisesti se, että aloin tuntea oloni sietämättömäksi, ennen kaikkea ruumiillisesti. Tajusin, että tein kaiken väärin. Istuin väärin, seisoin väärin, kävelin väärin, hengitin väärin. Olin levoton ja pingottunut, sisälläni kihisi kaiken aikaa. Päätin muuttaa elintapani, opetella tekemään perusasiat oikein. Halusin laittaa itseni kuntoon.

Opettelen edelleen hengittämään oikein, mutta menen koko ajan parempaan suuntaan. Sisälläni ei enää kihise, ajatukset virtaavat keveämpinä.

En minä Flaubertia hylännyt ole, mutta suhtaudun häneen eri tavalla kuin ennen ja luen häntä vivahteikkaammin, vähemmän kirjaimellisesti. En myöskään koe minkäänlaista tarvetta ”sanoutua irti” aiemmin kirjoittamistani jutuista. Kirjailijoilla, kuten kaikilla ihmisillä, on erilaisia elämänvaiheita, jotka heijastuvat siihen, miten he asioita tekevät.

 

***

 

Amerikkalainen prosaisti William Gass lienee painiskellut samanlaisten asioiden parissa kuin minä. Hän nostaa Flaubertin kirjeenvaihdon henkilökohtaiseen kaanoniinsa esseekokoelmassaan A Temple of Texts, mutta korostaa samalla, että Flaubertin kirjeitä pitää lukea terveen kriittisesti.

Gass oppi ymmärtämään omaa kiukkuaan tutkimalla Flaubertin raivoa, mutta hänestä ei tullut sen pahempaa kuin ”kolmannen luokan fanaatikko”.

Vaikka Gass tunnustaa oikeamielisen vihan hyödyllisyyden henkisessä taistelussa typeryyttä ja valheellisuutta vastaan, hän tähdentää, että vihaa ei saa päästää holtittomaksi. ”Uskoakseni viha tappoi lopulta Flaubertin, eikä se tehnyt kovin hyvää Célinellekään”, Gass kirjoittaa.

Entäpä minä? Onko minusta tullut kirjallisuuden sävyisä kohtuukäyttäjä, kun sisuksistani ei pursua sappea entiseen malliin? Tuskin. Taidan olla Gassin kaltainen ”kolmannen luokan fanaatikko.”

Ei minusta ikipäivänä saa mannekiinia kirjallisuuden henkistä tasapainoa edistäville vaikutuksille.

 

PS.

On toki yksittäisiä lukukokemuksia, joiden jälkeen tunnen aitoa iloa & eheyttä, vaikkapa Tua Forsströmin lyriikka ja Tim Parksin Teach Us to Sit Stillin kaltaiset ei-lässyttävää, ei-ohjelmallista elämänviisautta henkivät teokset.