Minäkin olen koneen orja

”Aivoni pelottaa minua”, kirjoitti Aleksis Kivi aikoinaan. Minäkin pelkään sitä mitä päässäni tapahtuu. En ole hulluuden partaalla, kuten kansalliskirjailijamme, mutta olen huomannut, että kykyni syvään keskittymiseen, reflektiiviseen ajatteluun ja asioiden mieleenpainamiseen ovat heikentymässä.

En enää jaksa lukea kirjoja samaan tapaan kuin ennen. Pitkien tekstien kirjoittaminenkin on vaivalloisempaa ja vastenmielisempää.

Uskon, että se on koneiden vika. Eli näiden älykkäiden laitteiden, jotka pitävät minut ylistimulaation tilassa loputtomalla ärsyketulvallaan.

Ei se mikään ihme ole. Aina kun asetun puhelimen, tabletin tai läppärin äärelle, ruudun takana minua väijyvät tuhannet kasvottomat ihmiset, jotka tienaavat palkkansa sillä, että häiritsevät keskittymiskykyäni ja muuttavat minut vähä vähältä digitaaliseksi idiootiksi, tyhmäksi ihmiseksi älykkäiden laitteiden maailmassa.

”Sulje ne laitteet. Itsehän päätät, miten niitä käytät”, sanoo joku. Ei se ole niin helppoa. Ei se mene niin, että minä käytän laitteita. Laitteet myös käyttävät minua, yhä tehokkaammin. Aivoni muovautuvat sellaisiksi kuin laitteet haluavat niiden muovautuvan.

Selittelen asioita parhain päin. Tolkutan itselleni, että en laske kirjaa kädestäni ja mene Facebookin turhan päiten, vaan tarkistaakseni, onko New York Review of Booksin profiilissa uusi kiinnostava artikkeli. Mutta en minä oikeasti sen artikkelin takia Facebookin mene, vaan kaiken siellä olevan pöhinän takia. Ikään kuin menettäisin jotain tärkeää, ellen olisi siitä osallinen.

Tai jos avaankin sen New York Review of Booksin kiinnostavan artikkelin, en useinkaan lue sitä kokonaan, vaan silmäilen, ja klikkaan siinä olevia linkkejä silmäilläkseni niidenkin takana olevat artikkelit.

Sitten kun suljen Facebookin ja palaan takaisin kirjan pariin, alan silmäillä sitäkin. Lukemiseni on muuttunut yhä enemmän pelkäksi silmäilyksi. Keskittymiskykyni ei tahdo riittää mihinkään vaativampaan. Tai jos pakotan itseni syvälukemiseen, se ei ole oikeaa syvälukemista, vaan pakotettua, eikä pakotettu syvälukeminen ratkaisevasti eroa silmäilystä.

Asiantuntijat kaiketi riitelevät siitä, onko älylaitteiden käyttö muuttanut aivojamme pysyvästi häiriöalttiimmiksi. Sen kysymyksen ratkaiseminen vaatii vuosia kestäviä seurantatutkimuksia, eikä sellaista dataa kaiketi ole olemassa. Omat kokemukseni tarjoavat kuitenkin yhä huolestuttavampaa todistusaineistoa. Siksi aivoni pelottaa minua kuin Aleksis Kiveä.

Pekka Vahvanen ruotii digitaaliajan varjo- ja vaarapuolia ansiokkaasti uudessa kirjassaan Kone kaikkivaltias. Hän kirjoittaa: ”On toisarvoista, ovatko muutokset aivoissamme pysyviä, koska ihmiset ovat joka tapauksessa liimautuneina älypuhelimiinsa. Nämä laitteet eivät ole ihan heti lähdössä mihinkään. Ja niiden läsnä ollessa keskittyminen on vaikeaa.”

Piilaaksolainen tekno-optimismi siitä että digitalisaatio tekee maailmasta ehdottomasti paremman paikan, saattaa hyvinkin olla harhaista utopismia. Monet Piilaakson superinnovaattorit kieltävät lapsiaan seurustelemasta älylaitteiden kanssa. He tietävät luoneensa potentiaalisen ihmiskunnan orjuuttajan.

Vahvanen sanoo kirjassaan, että tarvittavan vallankumouksen on tapahduttava mielissämme. Eli juuri siinä paikassa, jota älylaitteet haurastuttavat. Vallankumoukset ovat pirun vaikeita, tämäkin. Vahvanen tiivistää asetelmat näin:

Kun keskitytään vain koneen taitoihin ja älyyn, ihmisen taidot ja äly kärsivät. Kun mietitään, miten koneet toimisivat optimaalisella tavalla, ihmiset menevät epäkuntoon. Kun ällistymme kerta kerran jälkeen uuden teknologian upeudesta, emme välitä ihmisyyden alamäestä.