Ainoa Kristus jonka ansaitsemme – 80 vuotta Camus’n Sivullisesta

“Elämässäni ei ole montakaan puhdasta asiaa. Kirjoittaminen on yksi niistä. Samalla kokemukseni kuitenkin kertoo minulle, että on parempi olla hyvä porvari kuin huono älykkö tai keskinkertainen kirjailija.”

Näin sanoi Albert Camus kirjeessään oppi-isälleen Jean Grenierille sen jälkeen kun oli saanut Grenieriltä koruttoman rehellistä palautetta ensimmäisestä romaaniyritelmästään (Onnellinen kuolema, julkaistu postuumisti).

Tuossa kirjeessä Camus kysyy Grenieriltä suoraan, kannattaako hänen enää jatkaa kirjoittamista, mutta sanoo samalla tiedostavansa, ettei siihen voi vastata kukaan muu kuin hän itse.

Hän päätti jatkaa. Kirja, jota hän alkoi seuraavaksi kirjoittaa, oli Sivullinen. Tänä vuonna sen ilmestymisestä tulee 80 vuotta.

Sivullisen syntyyn vaikutti uimarannalla Algerian Oranissa heinäkuussa sattunut 1939 välikohtaus. Kaksi humaltunutta arabinuorukaista hyökkäsi ranskalaisen Raoul Bensoussanin ja hänen ystäviensä kimppuun. Ensin heiluivat nyrkit, sitten veitsi. Bensoussan sai viiltoja hauikseensa ja poskeensa, veri virtasi mutta pahimmalta säästyttiin.

Tasavaltalaiskaarti pidätti veistä heiluttaneen Kaddour Touilin, hänen kaverinsa pääsi karkuun.

Tapauksessa ei sinänsä ollut mitään poikkeuksellista, nuorten miesten välinen nahistelu oli Oranissa arkipäivää. Paikalliselehti L’Echo d’Oran laati pikku uutisen, joka hukkui kymmenien samankaltaisten sekaan.

Albert Camus työskenteli viimeistä kesäänsä Alger-Républicanin toimituksessa ja matkusteli taajaan Algerista Oraniin tapaamaan silloista tyttöystäväänsä ja tulevaa vaimoaan Francine Faurea. Uutinen jäi Camus’n mieleen.

Hän kirjoitti muistivihkoonsa: “Rannalla: mies, kädet levitettynä kuin ristillä, auringon ristiinnaulitsemana.”

***

Olivier Todd kirjoittaa Camus-elämäkerrassaan Sivulliseen vaikuttaneesta tosielämän kahakasta, mutta jättää mainitsematta Kaddour Touilin nimeltä. Hän on pelkkä arabi, aivan kuten se, jonka Sivullisen keskushenkilö Meursault ampuu rannalla kuoliaaksi.

Yalen yliopiston ranskan kielen ja kirjallisuuden professori Alice Kaplan otti asiakseen jäljittää Sivullisessa nimettömäksi jäävän arabin todellisen elämän esikuvan. Hän kertoo 2017 ilmestyneessä kirjassaan Looking for the Stranger kohtaamisestaan Kaddour Touilin veljen kanssa.

Kaplan saa kuulla, että 2002 kuolleen Kaddour Touilin elämänvaiheissa oli yhtäläisyyksiä Camus’n kanssa. Molemmat sairastuivat tuberkuloosiin ja saivat sodan syttyessä vapautuksen asevoimista heikon terveyden tähden. Molemmat matkustivat 1940-luvun alussa Ranskan Alpeille keuhkoparantolaan, joskin eri paikkaan, välissään Rhône-joki.

Myöhemmät vaiheet erottivat heidät. Touil palasi 1954 ranskalaisen vaimonsa kanssa kotimaahansa ja ryhtyi pitämään Copa Cabana -nimistä baaria. Camus jäi Ranskaan, vaikka koki olevansa siellä ulkopuolinen, älymystön nenänvartta pitkin katsoma pied noir. Edes kirjallisuuden Nobel-palkinto ei poistanut hänen alemmuudentunteitaan.

Sivullisessa surmattavan arabin nimettömyys on puhuttanut kirjallista maailmaa pitkään. Edward Said kirjoitti 1980-luvulla: ”Arabit ovat Sivullisessa nimettömiä olentoja, pelkkää taustamaisemaa Camus’n mahtipontisille metafyysisille pohdinnoille.”

***

Jos Alice Kaplan onnistui nimeämään Kaddour Touilin surmattavan arabin todellisen elämän esikuvaksi, algerialainen kirjailija Kamel Daoud luo hänelle fiktiivisen henkilöhistorian hiljattain suomeksi ilmestyneessä romaanissaan Tapaus Meursault (suom. Leena Rantanen, Aviador 2022).

Romaanin kertojana toimii surmatun Moussan veli Haroun. Hän puhuu Meursault’sta ”teidän sankarinanne” osoittaen sanansa paitsi dokumenttia tekevälle seuralaiselleen myös laajemmassa merkityksessä “meille” länsimaalaisille.

Aiheesta toki, sillä Sivullinen on 1900-luvun eurooppalaisen romaanikirjallisuuden juhlituimpia teoksia. Camus itse luonnehti Meursault’ta ”ainoaksi Kristukseksi, jonka ansaitsemme.”

Daoudin romaani ei ole pelkkä syytekirjelmä. Pikemminkin se asettuu Camus’n kanssa vuoropuheluun. Teksti vilisee viittauksia Sivullisen lisäksi Camus’n muuhun tuotantoon.

Haroun syyllistyy samanlaiseen rikokseen kuin Meursault. Kaksikymmentä vuotta Moussan kuoleman jälkeen hän ottaa hengiltä ranskalaisen siirtolaisen Joseph Larquais’n. Surma tapahtuu yöllä kuun loisteessa, ei päivällä auringon paahteessa.

Vasta itsenäistyneen Algerian silmissä Harounin varsinainen rikos ei ole ranskalaisen surmaaminen, vaan se, ettei hän osallistunut vapaustaisteluun. Häpeäkseen Haroun tappoi Larquais’n aselevon julistamisen jälkeen. ”Me emme ole tappajia, olemme vapauttajia”, tapausta tutkiva upseeri ilmoittaa.

***

Alice Kaplan luo Looking for the Strangerissa eräänlaisen romaanin elämäkerran kartoittamalla tarkasti Sivullisen synnyn, julkaisemisen, vastaanoton ja myöhemmät vaiheet.

Camus itse vierasti romaaninsa lukemista jonkinlaisena eksistentialismin hartauskirjana ja sanoutui irti koko eksistentialismin käsiteestä. Kaplan puolestaan korostaa postkolonialistisen lukutavan esiin nostamien poliittisten tulkintojen rajallisuutta.

Hänen mukaansa Sivullinen on mustavalkoinen luonnostelma ankarasta kolonialistisesta maailmasta, jossa Meursault’n kaltainen mies saattoi joutua oikeuden eteen arabin murhasta ilman että ketään kiinnosti surmatun ihmisen nimi ja persoona. Camus itse tarjosi selitystä, jonka mukaan Meursault’n rikos oikeuden silmissä ei ollut murha, vaan se ettei hän itkenyt äitinsä hautajaisissa.

”Sivullinen ei ole realistisen tradition mukainen romaani, se on painajaismainen henkilökohtainen näky: Camus kutsui sitä ’valokuvan negatiiviksi’, humanisminsa yöpuoleksi”, Kaplan kirjoittaa.

Erilaiset kirjalliset virtaukset eksistentialimista ja uuskritiikistä dekonstruktioon ja postkolonialistiseen tutkimukseen ovat vuosikymmenten varrella tarjonneet Sivullisesta omat luentansa ja tulkintansa, mutta yksikään niistä ei ole ammentanut sitä tyhjiin. Sivullisessa on jotain sammumatonta, jotain sellaista, mikä jää vaivaamaan tarkintakin lukijaa.

***

Suurimman osan Sivullisesta Camus kirjoitti Pariisissa Montmartrella sijaitsevassa surkeassa läävässä. Hän kävi päivisin töissä Paris-Soirin toimituksessa ja jatkoi illalla käsikirjoituksen parissa. Teksti virtasi hänestä ulos vastustamattomalla voimalla sen jälkeen kun hän löysi rytminsä ja tyylinsä.

Vanhan hokeman mukaan Sivullinen on ”Kafkaa Hemingwayn kirjoittamana”, eikä se ole aivan tuulesta temmattu luonnehdinta. Oman sukupolvensa ranskalaisälyköiden tavoin Camus oli kiinnostunut amerikkalaisesta kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta ja etenkin sen lakonisesta tyylistä.

Kaplan nostaa tärkeäksi vaikuttajaksi James M. Cainin 1936 ilmestyneen Postimies soittaa aina kahdesti, jonka kerronta kulkee samaan tapaan kuin Sivullisessa eli lukijalle selviää vasta tarinan edetessä että äänessä on kuolemansellissä tuomiotaan odottava vanki.

Postimiehen minäkertoja Frank Chambers menee töihin kreikkalaisen Nick Papadakisin omistamalle huoltoasemalle. Siellä Chambers ajautuu lemmensuhteeseen Papadakisin kauniin vaimon kanssa, ja rakastavaiset päättävät surmata pettämänsä aviomiehen.

Kertoessaan tarinaansa Chambers ottaa tavakseen puhua surmaamastaan miehestä ”kreikkalaisena” sen sijaan että kutsuisi häntä etu- tai sukunimellä. Tämä luo etäännyttävän vaikutelman. Uhri typistyy etniseen alkuperäänsä, lakkaa olemasta yksilö.

Camus oli tarkka lukija, eikä tämän kaltainen efekti varmaan jäänyt häneltä huomaamatta.

***

Kun romaanin äänenä toimii minäkertoja, hän tavallisesti paljastaa mielenmaisemaansa, kuvailee pelkojaan, toiveitaan ja pettymyksiään, tunnustaa salaisuuksiaan. Meursault on tällaisen minäkertojan vastakohta, hän ei kerjää ymmärrystämme eikä kaipaa empatiaamme, hän on ”vailla sisäistä maailmaa”, kuten Camus asian ilmaisi.

Mikä tällaisessa hahmossa vetoaa lukijaan? Kaplanin mielestä nimenomaan syvyyden puute ja välinpitämättömyys tekevät Meursault’sta kiehtovan. Torjunta alkaa paradoksaalisesti synnyttää lähentymisen tarvetta, lukija haluaa ymmärtää outoa hahmoa, joka ei anna mitään itsestään.

Minua on Meursault’n hahmossa askarruttanut esimerkiksi se, kun hän sanoo menettäneensä onnellisuutensa tapettuaan arabin: ”Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen.”

Mikä teki Meursault’n surmatyötä edeltäneestä vapaan miehen elämästä onnellisen? Häntä ei hetkauttanut ystävyys, rakkaus tai uralla kunnostautuminen, mikään inhimillinen ei ollut hänelle tuttua, saati läheistä.

Odottaessaan vankisellissä kuolemantuomionsa täytäntöön panemista Meursault tajuaa kadottaneensa sekä menneisyyden, jota ei koskaan välittänyt muistella, että tulevaisuuden, josta ei koskaan välittänyt haaveilla.

Lyhyen jäljellä olevan elämänsä ajan hänet on tuomittu siihen tilaan, jossa hän on elänyt aina ennenkin, eli ikuiseen nykyisyyteen. Vasta kalterien takana Meursault’ssa heräävät muistot, ja hän tavoittaa välähdyksiä niistä arkisista hetkistä, jolloin tunsi tyytyväisyyttä elämään.

Romaanin lopussa Meursault kokee suuren valaistumisensa avatessaan itsensä kalterien takaa siintävän öisen tähtitaivaan lempeälle välinpitämättömyydelle: ”Havaitessani sen niin kaltaisekseni, tunsin olleeni onnellinen ja olevani taas.”

Meursault’n täytyy tietää, että universumi ei piittaa sen enempää hänen kuin kenenkään muunkaan pyynnöistä ja toiveista, inhimillinen merkityksenkaipuu jää vastausta vaille. Silti hän näkee yötaivaan välinpitämättömyyden ”lempeänä” ja haluaa sulautua siihen ajatuksissaan.

Mitä tästä ajatella? Onko tällainen onnellisen ihmisen protestia kaiken pohjimmaista merkityksettömyyttä vastaan?