Entä jos Knausgård olisi nainen?

Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa.

Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi.

Väitettä ei voi tyhjentävästi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Knausgård liittyy siihen nousussa olevaan kirjalliseen virtaukseen, jota nimitetään milloin autofiktioksi, milloin elämästä kirjoittamiseksi. Sen edustajissa on niin miehiä kuin naisia, mutta Knausgård on eittämättä sen keulahahmo.

Elena Ferranten Napoli-kvartetti on saanut runsaasti ylistystä ja vertautuu maineensa ja huomionsa puolesta Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. On tosin vaikea tietää, kuinka paljon Ferranten proosassa on autofiktiivisiä aineksia. Napoli-kvartetista huokuu niin vahva omakohtaisen läsnäolon tuntu, että se houkuttaa lukemaan tekstiä tunnustuksellisena.

Toinen merkittävä autofiktioon kytkeytyvä naiskirjailija Rachel Cusk on saanut ristiriitaisemman vastaanoton. Cuskin kohdalla ovat käyneet toteen juuri sellaiset syytökset napanöyhdän kaivelusta, joita tuttavani ovat uumoilleet naispuolisen Knausgårdin osaksi kirjallisessa kulttuurissamme.

Kysymys sukupuolen merkityksestä Taisteluni-sarjan vastaanotossa ei ole vain tuttavapiirini fiksaatio, vaan askarruttaa kirjallisuusihmisiä laajemmin. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Katie Roiphe pohdiskeli muutama vuosi sitten, millaisia reaktioita lukijoissa ja kriitikoissa herättäisi päiväkirjamaisia purkauksia lapsiperheen iloista ja suruista kirjoittava Carla Olivia Krauss.

Roiphe päätyi samalle kannalle kuin tuttavani: Carla Olivian romaanisarjaa väheksyisivät ja pilkkaisivat niin miehet kuin naiset ennen kuin unohtaisivat sen kokonaan.

 

***

 

Siri Hustvedt jatkaa sukupuolilähtöistä Knausgård-keskustelua tuoreessa esseekirjassaan A Woman Looking at Men Looking at Women. Hustvedtilla on norjalaiset sukujuuret, joten hänellä on tuntuma siihen henkiseen maisemaan, josta Taisteluni-sarja kumpuaa.

”Olen Knausgårdin kirjojen ihailija”, Hustvedt toteaa ennen kuin ryhtyy ruotimaan niitä kriittisesti.

Kun romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi Yhdysvalloissa, Hustvedt haastatteli Knausgårdia yleisötilaisuudessa. Haastattelun loppussa hän kysyi, miten on mahdollista että kuuteen kirjaan ja kolmeen tuhanteen sivuun mahtuu viittaus vain yhteen naispuoliseen kirjailijaan (Julia Kristevaan), vaikka viittauksia miespuolisiin kirjailijoihin on satoja.

Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”

Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.

Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta.

Hustvedt huomauttaa, että Knausgård ei ole ensimmäinen eikä viimeinen prosaistiuros, joka sivuuttaa tai ohittaa naispuoliset kirjailijat, koska he eivät ole vastustajia kilpailussa maineesta ja kunniasta. Naispuoliset kirjailijat asuttavat eräänlaista rinnakkaismaailmaa, jossa julkaistaan toisinaan hienoja teoksia, mutta jotka ovat ”vain” naisten kirjoittamia, eivätkä siten uhaksi tai haasteeksi.

 

***

 

Hustvedtin mielestä Taisteluni-sarjan paradokseihin kuuluu se, että se on kulttuuristen asetustensa osalta ”feminiininen teksti”, vaikka kumpuaa tekijänsä halusta todistaa viriilisyyttään maskuliinisten vastustajiensa edessä.

Knausgård kirjoittaa sivukaupalla pyykkien pesusta, ruuan laitosta ja lasten hoidosta sekä purkaa perhe-elämän kuormittavien velvollisuuksien synnyttämää ahdistusta. Näiden tekstijaksojen ytimessä on klassinen ”oman huoneen” kaipuu.

Hustvedt kysyy, miten on mahdollista, että näin vahvoin feminiinisin painotuksin kirjoittava Knausgård ei tunnista kirjailijana naisia vertaisikseen, vaan huitaisee heidät harmittomaan ja vaarattomaan rinnakkaismaailmaansa.

Yhden selityksen tarjoaa haastattelu, jonka Knausgård antoi The Guardianille joitakin vuosia sitten. Minäkin ruodin kyseistä haastattelua Onnellisuudesta-kokoelmaani sisältyvässä Knausgård-esseessä. Se on paljastava dokumentti.

Haastattelussa Knausgård kertoo omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä, eikä siihen kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. ”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoo.

Kirjoittaessaan – eli puuhastellessaan feminiinisiä juttuja – Knausgård nousee isänperintönä omaksumiaan sukupuolirooleja vastaan ja sallii itselleen synneistä raskauttavimman eli itkemisen.

Taisteluni-sarja vilisee jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä, mutta paljon useammin hän antaa kyyneleille periksi. Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa, mutta kun kirjojen sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimia, ne saavat ympärilleen uhmaa. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi, koska silloin tappion takaa kajastaa voitto.

Tämä on suopea tulkinta Taisteluni-sarjan ytimessä olevasta kamppailusta sukupuoliroolien puristuksessa.

 

***

 

Hustvedt huomauttaa, että Knausgårdin vastentahtoisesti sisäistämä käsitys kirjoittamisesta feminiinisenä puuhasteluna on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kirjallinen maailma on miesten välistä voimainmittelöä.

Kuinka on mahdollista, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet vuosisatoja miesten yksinoikeutena ja että länsimaisen kirjallisuuden historia on kuolleiden valkoisten miesten valtakunta, jos romaanit, novellit ja esseet ovat naisellista hömppää?

”Käsitys siitä, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat feminiinisyyden tahrimaa, on syvällä länsimaisessa psyykessä”, huomauttaa Hustvedt.

Sitkeän kulttuurisen stereotypian mukaan luonnontieteet ja matematiikka ovat kovia, rationaalisia ja maskuliinisia hengen pyrintöjä, kun taas kirjallisuutta ja taidetta luonnehtivat pehmeys, tunteellisuus ja feminiinisyys.

Taisteluni-sarjassa Knausgård onnistuu isäkapinassaan tarinan tasolla päästäessään tunteet ja kyyneleet virtaamaan. Sen sijaan teoksen tasolla hän epäonnistuu rikkomaan sukupuolisia stereotypioita, koska ankkuroituu asetelemaan, jossa on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta, miesten ja naisten.

Hustvedt tuumii, että hänellä olisi hyvät syyt pitää Knausgårdin ”Ei vastusta” -luonnehdintaa naispuolisista kirjailijoista loukkaavana ja raivoa nostattavana. Hänen mielestään Knausgårdin tokaisu herättää kuitenkin enemmän sääliä ja myötätuntoa. Sen lausahti ilmeisen vilpittömästi prosaisti, joka on kirjoittanut tuhansia sivuja itsetutkiskeluun pyrkivää tekstiä, mutta ei ole oppinut tuntemaan itseään tai ”naisia” kovin hyvin.

Esseensä lopuksi Hustvedt siteeraa George Eliotia kaukaa 1800-luvulta:

Happily, we are not dependent on argument to prove that Fiction is a department of literature in which women can, after their kind, fully equal men.