Erimielisyydessä on voimaa

En yleensä anna kirjoja lahjaksi tai jaa lukuvinkkejä. Pelkään lahjan saajan tai lukuvinkkien pyytäjän pettyvän.

Kokemukseni on osoittanut, että mieltymykseni eivät läheskään aina vastaa tuttujen ja tuntemattomien preferenssejä.

Nuorempana minulla oli tarve levittää suosikkikirjojeni ilosanomaa. Kun kohtasin uuden ihmisen, utelin onko hän lukenut Don DeLillon Valkoista kohinaa. Ellei ollut, aloin paasata sen nerokkuudesta.

Aika moni Valkoisen kohinan suosituksestani lukenut ilmaisi pettymyksensä tai välinpitämättömyytensä: ”Olihan se ihan jees, mutta odotin kyllä parempaa.” Nuivista kommenteista tuli paha mieli. Vähitellen lakkasin suosittelemasta Valkoista kohinaa ja muitakin minuun vaikuttaneita kirjoja. Miksi suosittelisin, kun ei kuitenkaan kelpaa?

Iän myötä herkkyyteni on väistynyt. Jokainen lukekoon mitä lystää ja pitäköön mistä lystää, niinhän teen itsekin.

***

Tim Parksin uudessa esseekokoelmassa Pen in Hand on kiintoisa teksti nimeltä ”How Could You Like that Book?”

Siinä hän kertoo, ettei vaivaa päätään sillä, miksi hänen lempikirjailijansa eivät puhuttele monia muita lukijoita. Parks osaa nähdä Elsa Moranten, Thomas Bernhardin ja Christina Steadin kaltaisten suosikkiensa mahdolliset rasittavuudet.

Sitä vastoin Parks miettii usein, miksi hänelle vähäpätöiset kirjailijat herättävät muissa suurta innostusta. Mitä ihmiset näkevät Haruki Murakamissa, Salman Rushdiessa, Jonathan Franzenissa, Jennifer Eganissa, Andrés Neumanissa, Eleanor Cattonissa tai Karl Ove Knausgårdissa?

Omalla inhokkilistallani on jokunen sama nimi kuin Parksilla. Sen perusteella, mitä olen Murakamia lukenut, hän saattaa olla maailman yliarvostetuin kirjailija. Rushdie taas on kirjoittanut kaksi kelpo romaania (Keskiyön lapset ja Häpeän), mutta hänen 1980-luvun jälkeinen tuotantonsa on puisevaa. Sen sijaan Egan ja Catton ovat minulle mieluisia. Viihdyin myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan parissa ja innostuin kirjoittamaan siitä esseen Onnellisuudesta-kokoelmaani. Franzenin romaaneista Muutoksia on Thomas Mannin perinteitä jatkavassa ironiassaan herkullinen.

Parks ruotii Pen in Handissa sitä, miksi ansiokkaat ja kunnianhimoiset romaanit jättävät hänet toisinaan kylmäksi. Tällaisille pettymyksille tuntuu olevan yhteistä laskelmoivuuden vaikutelma. Ne tekevät kaikkensa näyttääkseen juuri siltä mitä haluavat olla: suuri aikalaisromaani suurelta aikalaisromaanilta, kokeellinen romaani kokeelliselta romaanilta, ensyklopedinen romaani ensyklopediselta romaanilta.

Laskelmoivuuden ajatuksen kiteyttää Parksin siteeraama kriitikko James Walton, joka arvioi penseästi Cattonin Valontuojat (josta minä taas pidin): ”The Luminaries is more a careful simulacrum of a great novel than the real thing”.

Jopa Colm Tóibínin ja Alice Munron kaltaiset psykologisesta tarkkanäköisyydestään kiitetyt kirjailijat herättävät Parksissa epäilyksiä. Hän aistii heidän proosassaan manipuloivia eleitä, joiden tarkoitus on vahvistaa henkilöhahmoihin kohdistuvaa empatiaa ja pienen ihmisen suuruuden näkemistä.

***

Kirjallisuus on kommunikaatiota, kirjallisuus luo ihmisten välille soldaarisuutta ja yhteisymmärrystä.

Tällaiset väittämät ovat kautta historian perustelleet kirjallisuuden arvoa ja merkitystä. Ne ovat paljon vanhempia perusteluita kuin nykyään melkein joka paikassa toistuvat argumentit taiteen hyvinvointivaikutuksista (”Lue enemmän, niin elät pitempään!”).

Parks ihmettelee, miksi kirjallisuusihmiset puhuvat niin harvoin erimielisyyden hyveestä, vaikka kirjat herättävät intohimoja puolesta ja vastaan. Toiset jakavat niille hyväksyntää ja toiset halveksuntaa. Ellei näin olisi, keskustelu olisi yksimielistä eli turhaa.

”The pious rhetoric gusting around literature always promotes the writing and reading habit as a powerful communication tool, an instrument for breaking down barriers, promoting understanding – and yet it is exactly over my reaction to books that I tend to discover how completely out of sync with others I am.”

Parks myöntää, että kirjoja koskevat näkemyerot kiinnostavat häntä toisinaan jopa enemmän kuin itse kirjat. Kun hahmottaa, mistä asioista ihmiset ovat eri mieltä, hahmottaa samalla paljon muutakin niin itsestään kuin niistä toisista.

***

Kerroin tämän tekstin alussa, etten mielelläni jaa lukuvinkkejä. En kuitenkaan pidä niitä noloina. On hyvä, että ihmiset suosittelevat toisilleen lukemista. Viidakkorumpu on tehokas tapa yhdistää kirjoja ja lukijoita.

Sitä paitsi kyllä minäkin välillisesti jaan ja vastaanotan lukuvinkkejä. Kun keskustelen ystävieni kanssa kirjoista, saamme samalla toisiltamme lukemisen yllykkeitä.

Ystäväni kysyy, olenko lukenut Maylis de Kerangalin uuden romaanin ja minä vastaan, että olen ja sitten kerron millaisia ajatuksia se herätti. Parhaassa tapauksessa viritän ystäväni mielenkiinnon Kerangalia kohtaan.

Eräs parhaista lukemisen yllykkeistä, joita olen itse viime aikoina saanut, tuli kirjailijakollegaltani. Hän kertoi Charles D’Ambrosion esseekokoelmasta Loitering.

Olin hankkinut kyseisen kirjan, mutta se oli hautautunut toivottoman korkeaan lukupinooni. Onneksi Loitering ei kadonnut sinne lopullisesti. Charles D’Ambrosiossa löysin yhden parhaista nykyesseisteistä: tyylitajuisen, piinatun, koskettavan, sommittelukyvyiltään kadehdittavan taitavan.