Esseiden kirjoittamisen ärsyttävyydestä

Esseitä on vaikeampi kirjoittaa kuin romaaneja. Ehkä siksi maailmalla ja varsinkin Suomessa julkaistaan enemmän kiinnostavia romaaneja kuin kiinnostavia esseeteoksia. (En periaatteesta suostu uskomaan, että tämä on kaupallinen kysymys, vaikka voi se toki olla; ovathan esseet kustantamoille vielä varmemmin taloudellisesti tuhoon tuomittuja hankkeita kuin vähälevikkisimmät romaanit).

Romaanikirjailijan rakennuspalikoita ovat henkilöt, miljöö, tarina. Esseisti askartelee ensi sijassa ajatuksilla. Toki romaanikirjailijallakin voi olla ajatuksia, ja parhailla onkin, esimerkiksi Michel Houellebecqilla, jonka romaanit ovat niin pitkälle esseistisiä kuin niiden on mahdollista olla ilman että olisivat esseeromaaneja. Osittain juuri tästä johtunee se, etteivät kriitikot aina arvosta Houellebecqia. Hänen juonenkuljetuksensa töksähtelee, hänen henkilöhahmonsa ovat kärjistettyjä, hän ei “uudista” romaanimuotoa — nämä ovat tietysti suuria puutteita valtavirtakriitikon näkökulmasta, erityisesti jos tämä valtavirtakriitikko sattuu vielä olemaan perushumanisti, joka tarvitsee syviä ja monikerroksisia romaanihenkilöitä saadakseen vahvistusta uskolleen ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen.

Jos esseiden kirjoittaminen on vaikeaa, se on samalla myös ärsyttävää. Olen viime viikot tehnyt asiaproosaa enkä kyllä nauti olostani yhtään. Tiedän suunnilleen, mitä haluan sanoa ja tiedän myös, minkälaisia teesejä haluan esittää. Ajatukset kumajavat koko ajan päässä, mutta niiden puristaminen päteviksi asiaproosan lauseiksi on tervanjuontia. Romaania kirjoittaessa sattuu useinkin niin, että tarina (tai jokin muu fiktiivinen elementti) alkaa paisua omalakisesti, jolloin teksti lähtee niin sanotusti lentoon ja kirjoittaa itse itseään. Esseiden kanssa ei näyttäisi käyvän näin (ei ainakaan minulle), vaan koko ajan on skarpattava ja puristettava otsa hiessä. Hyvä asiaproosan lause syntyy eri tavalla kuin hyvä fiktiivisen proosan lause, varmaankin eri osassa aivoja tai erilaisen aivokytkennän kautta.

Jouko Turkka kuvaa Aiheissa kirjailijan lukkoonmenoa oivallisesti, ja pelottavan todenmukaisesti. Olen miettinyt, että jos noudattaisin Turkan metodia ja panisin itseni oikein tiukkaan paikkaan, niin mahtaisivatkohan päässäni kumisevat ajatukset purskahtaa ulos itsestään, spontaanina lauseryöppynä.

Itse asiassa Aiheita vaikuttaa kirjalta, joka on tehty juuri tällä tavalla. Turkka on puhunut (tai huutanut tai raivonnut) mankalle ja purkanut sitten tekstin nauhalta paperille. Hänen lauseensa ovat sen verran raakoja, niin suuhun sopivia, niin kirjallisesti viimeistelemättömiä, että tällainen metodi vaikuttaa todennäköiseltä.

Mutta toimisiko se esseiden kanssa? Ja missä sitä ihminen voi asettaa itsensä sellaiseen pinteeseen, että suusta pursuaa ulos kaikki se mikä päässä muhii. Oikeaan kuolemanvaaraan en halua tietenkään asettua enkä muutoinkaan suostu riskeeraamaan mitään, koska olen tällainen tyypillinen kirjoituspöytänsä ääressä viihtyvä pelkuri ja paskahousu.