Ilkkumisen ja naljailun esseet

Jarkko Tontti tunnustautuu liberaalin demokratian kannattajaksi ja sanavapauden puolustajaksi. Uudessa esseekokoelmassaan Tarkoituksista ja keinoista hän ruotii näitä läntisten yhteiskuntien aatteellisia tukipilareita uhkaavia voimia, kuten identiteettipolitiikkaa, woke-kulttuuria ja nationalismia. Parhaimmillaan Tontti tuo tärkeitä kriittisiä huomioita aikalaiskeskusteluun.

Lukukokemuksena esseekokoelma oli kuitenkin tympeä. En pidä Tontin naljailevasta, henkilöön käyvästä tyylistä. Toki esseisti saa olla pisteliäs, mutta silloin hänellä pitää olla tyylitajua. Tontin lärväily on pikemminkin matalamielistä kuin eleganttia.

Mikä pahinta, naljailusta muodostuu Tontille keino päästää itsensä helpolla. Liian usein hän tyytyy leimaamaan ihmisiä sen sijaan, että pureutuisi yksityiskohtaisesti heidän sanomisiinsa. Yhdet hän kuittaa “laitavasemmistolaisiksi”, toiset “punavihreiksi” – molemmat luonnehdinnat kuvastavat Tontin sanastossa epärationaalisesti ja ideologisoituneesti ajattelevia ihmisiä.

Tavan takaa Tontti rakentelee myös vääristeleviä karikatyyreja. Hän väittää, että Antti Nylén on ansioitunut kääntäjä, mutta ei ole julkaissut yhtäkään kaunokirjallista teosta, vaan pelkkiä kiukkuisia ja ihmisvihaisia pamfletteja. Tontti ihmettelee, miksi Nylénille myönnettiin 2020 kirjallisuuden valtionpalkinto, vaikka samana vuonna Suomessa ilmestyi kymmeniä ansiokkaita ammattikirjailijoiden teoksia.

Nylénin esseistä ei tarvitse pitää, mutta on yksinkertaisesti väärin sanoa, etteivät ne ole kaunokirjallisuutta. Ne ovat samalla tavalla poeettisista ja esteettisistä keinoistaan tietoisia kuin fiktiivinen kertomakirjallisuus.

Tuomas Nevanlinnaa Tontti luonnehtii puoluepukariksi ja ”pitkän linjan vasemmistolaiseksi aktivistiksi”. Tontin mielestä Nevanlinnaa ei pitäisi ensinkään tituleerata filosofiksi, koska hänellä ei ole yliopistollista loppututkintoa filosofiasta, saati institutionaalista asemaa tieteenalan piirissä.

”Mitäpä jos minä aloittaisin [sic!] tehdä vaikkapa leikkauksia aivokirurgina tai tarttuisin matkustajakoneen ohjaimiin lentäjänä?” Tontti ilkkuu.

Vitsi on helppo ja mauton. Filosofian historiassa riittää hahmoja, joilla ei ole ollut muodollisia akateemisia meriittejä. Filosofia on ajattelun taitoa, ei tekniseen osaamiseen perustuva ammatti, joka vaatii erikoiskoulutuksen tuoman pätevyyden.

Hämmentävin teksti Tontin kirjassa on essee nimeltä ”Taistolaisuudesta ja laitavasemmiston ikuisesta paluusta”. Siinä hän esittää, että 1970-luvun taistolaisuutta leimanneet kiihkomielisen politiikan muodot tuppaavat toistumaan.

Esseen lähtökohdissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta sen sijaan, että Tontti erittelisi niitä tekijöitä, jotka ajavat “tarkoitus pyhittää keinot” -kaltaiseen ehdottomuuteen, hän luettelee pitkän listan nykypäivän aktiivisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia toimijoita, joiden vanhemmat olivat aikanaan taistolaisia. Minulle jäi hämäräksi, mitä hän yrittää todistella? Sitäkö, että taistolaisuus on basilli, joka periytyy vanhemmilta lapsille?

Tontti kirjoittaa: ”Vuonna 2021 vasemmistoliiton puolueaktiiville Meri Valkamalle myönnettiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto DDR-nostalgiaa huokuvasta teoksesta. Valkaman taistolaisisä Seppo Iisalo toimi Tiedonantajan kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä, missä kirjoittaja itsekin asui lapsena.”

Siis mitä tästä pitäisi päätellä? Että Valkaman saama palkinto on taas yksi osoitus siitä, kuinka laitavasemmistolaisuuden hyöky hukuttaa alleen kulttuurielämämme?

En mielelläni kaivele kirjailijoiden psykologisia motiiveja tekstien taustalta. Enkä tee sitä nytkään. Tontilla on varmaankin syynsä kirjoittaa sillä tyylillä kuin kirjoittaa.

Se kuitenkin käy esseekokoelmasta ilmi, että Tontti arvostaa ”kiivaita, ärsyttäviä ja loukkaavia” totuuden etsijöitä. Sellaisia kuin vaikkapa Jeesus.

Onkohan Tontti itsekin vähän kuin Jeesus?

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)