Ilmastotaistelun uudet asetelmat


Michael E. Mann on pitkän linjan ilmastotieteilijä, joka on tutkimustyönsä lomassa taistellut vuosikymmenet ilmastodenialisteja vastaan. Hänen uuden kirjansa nimi The New Climate War liittyy siihen, että nämä taistelut ovat muuttaneet vuosien kuluessa muotoaan.

Öljy-yhtiöt havahtuivat omissa tutkimuksissaan jo 1980-luvulla siihen, kuinka vaarallisia vaikutuksia ilmaston lämpeneminen maapallolle aiheuttaa. Ne eivät kuitenkaan levittäneet havaintojaan yleiseen tietoisuuteen, vaan tekivät kaikkensa pimittääkseen tiedot suurelta yleisöltä.
Öljyteollisuus syyti rahaa fossiilikapitalismille myönteistä propagandaa levittäville lobbausjärjestöille, ajatuspajoille ja oikeistopoliitikoille. Kiistelyyn siitä, onko ilmastonmuutosta olemassa vai ei ja jos on, onko se ihmisen aiheuttamaa vai ei, tuhraantui vuosikausia aikaa, jonka olisi voinut käyttää ilmastokriisin torjuntaan.

Nyt suoranaista ilmastodenialismia esiintyy enää jääräpäisimpien tiedevastaisten populistien leireissä. Niinpä fossiilikapitalismin edustajat pyrkivät pikemminkin hämmentämään ja harhauttamaan suurta yleisöä kuin kiistämään ilmastonmuutoksen sinänsä. Tavoitteet ovat kuitenkin säilyneet ennallaan eli kaiken takana on pyrkimys estää tai hidastaa fossiilisista polttoaineista luopumista.

Eräs hämmentämisen tapa on sekoittaa mittakaavat. Usein se tapahtuu hyvän asian nimissä, kuten vaatimalla tavallisilta kuluttajilta ilmastotekoja. Mann muistuttaa, että henkilökohtaisen hiilijalanjäljen käsite on alun perin öljy-yhtiö BP:n kehittämä. BP:ssä ajateltiin, että kun ihmiset keskittyisivät laskemaan omaa ilmastokuormaansa, huomio suuntautuisi pois suurista rakenteellisista kysymyksistä.

Ilmastokriisiä eivät yksilöt kuitenkaan pysty yksinään torjumaan, vaikka olisivat arjessaan kuinka ekologisia hyvänsä. Se peli on mahdollista voittaa vain muuttamalla nykyinen järjestelmä, joka perustuu kiihtyvään fossiilisten polttoaineiden kulutukseen.

***

Mann sivaltaa myös sellaisia ympäristöliikkeeseen kytkeytyviä tutkijoita ja aktivisteja, jotka rakentelevat dystooppisia skenaarioita todistellakseen, että peli on menetetty, eikä ilmastokriisiä voi enää torjua, korkeintaan hieman hillitä. Tällainen fatalismi johtaa Mannin mielestä mutkan kautta samaan kuin fossiilikapitalismin kätyrien kyyninen viivytystaistelu: kiireellisten poliittisten ratkaisujen ylenkatsomiseen.

Eräs Mannin voimakkaasti kritisoimista dystoopikoista on toimittaja David Wallace-Wells, jonka kirja Asumiskelvoton maapallo nousi myyntimenestykseksi ja julkaistiin suomeksikin. Mann esiluki Wallace-Wellsin tekstejä ja pyysi tätä korjaamaan tieteellisesti kestämättömiä väitteitään. Tärkeitä korjauksia jäi kuitenkin tekemättä. ”This is climate doom porn”, Mann kirjoittaa Wallace-Wellsin journalismista. ”And, as I said before, climate doom porn sells”.

Moni dystoopikko pitää esillä uhkaskenaariota, jossa ilmaston lämpeneminen vapauttaa arktisen ikiroudan alta massiiviset määrät metaania ilmakehään. Jos näin kävisi, se todellakin olisi ekosysteemimme tuomiopäivä. Mannin mielestä tämän uhkaskenaarion esillä pitäminen ei ole viisasta, koska se levittää tieteellisesti perusteetonta toivottomuutta:

”Authoritative reviews of the scientific literature on the topic reveal no evidence that methane will run out of control and initiate any sudden, catastrophic events.”

***

Mannin kirja ilmestyi hieman ennen Microsoftin perustajan Bill Gatesin tuoretta teosta Kuinka välttää ilmastokatastrofi. Hän löytäisi Gatesinkin kirjasta varmasti kritisoitavaa, koska se edustaa teknokraattista ilmastoidealismia, joka myös omalla tavallaan hämää ja hämmentää.

Gates on laittanut satoja miljoonia dollareita erilaisiin geoengineering-projekteihin eli ilmastonmuunteluun. Mann kirjoittaa, että tällaiset uusiin teknologioihin perustuvat ratkaisut ovat vaikutuksiltaan epävarmoja ja pahimmillaan riskialttiita, mutta ennen kaikkea ne vievät voimavaroja sellaisilta ratkaisuilta, jotka ovat jo olemassa ja joita olisi mahdollista hyödyntää paljon nykyistä tehokkaammin. Niistä tärkeimpiä ovat päästörajoitukset ja uusiutuva energia.

Ilmastonmuuntelu vetoaa Mannin mukaan Gatesin kaltaisiin vapaan markkinatalouden uskovaisiin, koska siinä aloite on tuottolaskelmia vääntävillä sijoittajilla eikä pöhöttyneellä poliittisilla järjestelmällä: ”A price on carbon, or incentives for renewable energy? Too difficult and risky! Engaging in a massive, uncontrolled experiment in a desperate effort to somehow offset the effects of global warming? Perfect!”

Mann kertoo tieteellisistä tutkimuksista, joiden mukaan nykyisin käytössä olevilla uusiutuvan energian teknologioilla olisi mahdollista tuottaa vuoteen 2030 mennessä 80 prosenttia ja vuoteen 2050 mennessä 100 prosenttia globaalista energiantarpeesta. Esimerkiksi aurinkovoiman tuntuva hinnanlasku tekee sen käytön laajentamisesta yhä houkuttelevampaa.

”Sorry, Bill Gates, but we don’t ‘need a miracle’. The solution is already here. We just need to deploy it rapidly and at a massive scale. It all comes down to political will and economic incentives”.

Voi kunpa poliittinen tahto olisikin nykymaailmassa sellainen asia, jonka varaan uskaltaisi tulevaisuudenuskonsa rakentaa. Ilmastokriisin torjunta ei tavoitteena ole toivoton, mutta ymmärrän, jos ihmiset tuntevat toivottomuutta poliitikkojen kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta hakea suuria, globaaleja ratkaisuja ja toteuttaa niitä. Vuosia ei ole enää hukattavissa, eikä asiaa todellakaan auta, jos päättäviin asemiin nousee Trumpin kaltaisia fossiilikapitalismin lakeijoita tai Bolsonaron kaltaisia Amazonin tuhoajia. Olen itsekin tuntenut politiikkalähtöistä ilmastoahdistusta.

Kommentit (0)