Kun luottamusolettama murtuu


”Olen ottanut näistä asioista itse selvää.” ”Osaan ajatella omilla aivoillani.”

Tuollaiset lauseet herättävät pahoja aavistuksia. Usein ne kertovat siitä, että puhuja on erinäisiä verkkosivustoja selaillessaan alkanut epäillä niin sanottuja virallisia totuuksia. Hän kiistää tiedollisten auktoriteettien (tutkijat, viranomaiset, tiedotusvälineet) välittämän tiedon ja luottaa erilaisiin salaliittoteorioihin ja pseudotieteeseen.

Tutkimusten mukaan salaliittoteorioiden kehittäjät ja kannattajat yliarvioivat sen, kuinka hyvin he ymmärtävät yhteiskuntaa ja politiikkaa. He pitävät itseään kriittisinä sieluina, joita ei jymäytetä samalla tavalla kuin vakiintuneita tietolähteitä seuraavaa tavallista kansaa.

He eivät miellä itseään salaliittoteoreetikoiksi, koska sanalla on huono kaiku, vaan ”rationaalisiksi skeptikoiksi” tai ”kriittisiksi vapaa-ajattelijoiksi”.

Todellisuudessa salaliittoteoreetikot ovat pikemminkin epäkriittisiä kuin kriittisiä. Jos epäilee johdonmukaisesti vakiintuneita tietolähteitä mutta omaksuu matalalla kynnyksellä verkkomaailmassa kiertäviä tiedoksi naamioituvia sepitteitä, ei kannattaisi retostella omilla aivoilla ajattelusta.

Myöskään vaatimus, jonka mukaan tieteeseen ei pidä sokeasti luottaa, vaan asiat pitää tutkia itse, ei kuvasta kovin hienojakoista kriittistä ajattelua.

Filosofi Juha Räikkä kirjoittaa Salaliittoteorioiden filosofiassa (Gaudeamus, 2021), että todistustieto, jonka saamme muilta, on vähintään yhtä tärkeää kuin aistihavainnoilla, päättelemällä tai muistelemalla saatu tieto. Todellista kriittisyyttä edustaa kyky arvioida, milloin kannattaa nojautua todistustietoon ja milloin taas ei. Useimmiten sen varassa on hyvä edetä, koska väärä tieto kumoutuu.

”Tiedollisten auktoriteettien yhteydessä voitaisiin puhua luottamusolettamasta. Sen mukaan tiedollisten auktoriteettien esittämiin jokseenkin yksimielisiin väitteisiin on niiden aiemman luotettavuuden vuoksi järkevä luottaa edelleen, ellei ole esitetty perustetta, joka osoittaa luottamuksen virheelliseksi jonkin yksittäisen väitteen tai selityksen osalta”, Räikkä kirjoittaa.

Jos luottamusolettamaa ei olisi ja joutuisimme epäilemään kaikkea sellaista, mitä emme osaa tai voi itse tarkistaa, tietomäärämme romahtaisi katastrofaalisesti.

Mikä saa koulutetut, luku- ja kirjoitustaitoiset ihmiset hylkäämään tiedolliset auktoriteetit ja tukeutumaan erilaisiin joukkoharhoihin?

Salaliittoteorioiden kannattaminen on varsin yleistä sellaisten ihmisten keskuudessa, joilla on mielenterveysongelmia tai jotka edustavat poliittista ääriajattelua. Myös joissain tietyissä maissa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, salaliittoteoriat saavat paljon jalansijaa.

Tutkimusten perusteella erilaiset kognitiiviset vinoumat ovat yhteydessä salaliittoteorioiden kannattamiseen, etenkin intentionaalisuusharha ja vahvistusharha.

Intentionaalisuusharha altistaa näkemään tahallista ja harkittua toimintaa sellaisissakin tilanteissa, joissa sitä ei ole. Salaliittoteorioille on tyypillistä, että ne väittävät jonkin onnettomuuden, vahingon tai sattuman johtuvan varta vasten punotusta suunnitelmasta ja että viralliset tahot yrittävät salata sen.

Vahvistusharha saa etsimään omaa näkemystä tukevia todisteita ja ohittamaan vastakkaiset todisteet.

”Kun henkilö on ensin intentionaalisuusharhan tai jonkin muun syyn vuoksi päätynyt kantaan, että tietty salaliitto on olemassa, vahvistusvinouma auttaa häntä löytämään yhä enemmän perusteita tälle kannalle.”

Kuinka tyhjentävästi kognitiiviset vinoumat selittävät salaliittoteorioiden kannattamisen? Ovatko kaikki salaliittoteorioihin uskovat päättelykyvyltään harhaisia tolloja?

Räikkä kiistää näin helpot selitysmallit. Kognitiiviset vinoumat ovat universaaleja eli niistä kärsivät kaikki ihmiset, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Salaliittoteorioita ei kuitenkaan kannateta universaalisti.

”Jos sanomme, että salaliittoteorioiden kannatus johtuu kannattajien tekemistä päättelyvirheistä, jää epäselväksi, miksi vain osa ihmisistä uskoo salaliittoteorioihin, kun kaikki tekevät noita virheitä.”

Salaliittoteorioiden kannattamiseen vaikuttavat psykologisten vinoumien lisäksi myös yhteiskunnalliset tekijät. Tiedollisille sepitteille ovat alttiita matalasti koulutetut ja matalatuloiset yhteiskuntaluokat sekä huono-osaisten vähemmistöjen edustajat.

Räikän mielestä tämä on ymmärrettävää, koska heikossa asemassa olevien on rationaalista ajatella, että erilaiset salaliitot haittaavat juuri heitä.

Kaikki salaliittoteorioita levittävät eivät itse usko niihin. Heillä voi olla taloudellisia tai ideologisia motiiveja. Jotkut haluavat vain huvitella hassuilla tarinoilla.

Voiko salaliittoteorioista olla hyötyä? Pystyvätkö ne esittämään varteenotettavaa yhteiskuntakritiikkiä?

Maailmanhistoria on väärällään esimerkkejä erilaisista rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tekemistä salaliitoista. Ei siis ole sinänsä harhaista epäillä, että poliitikot, yritysjohtajat ja mahdollisesti tutkimuslaitoksetkin voivat edistää omia etujaan kulissien takana väärin konstein.

Salaliittoteorioiden helmasyntinä kuitenkin on, että parhaimmillaankin ne perustuvat puutteelliseen tai puutteellisesti tulkittuun todistusaineistoon. Jos kritiikki vilisee erilaisia asiavirheitä, sen todistusarvo kärsii.

Vähintään yhtä suuri puute salaliittoteorioissa on yksittäisiin toimijoihin keskittyminen ja rakenteellisten tekijöiden ohittaminen. Salaliittoteoriat etsivät syyllisiä, koska on psykologisesti palkitsevaa saada joku tuomituksi. Polttavat yhteiskunnalliset ongelmat ovat kuitenkin monimutkaista syiden ja seurausten verkostoa.

”Yksittäisissä tapauksissa salaliittoteorialla saattaa olla jokin tervehdyttävä vaikutus – kuka tietää – mutta yleisesti ottaen tarvitaan muita keinoja, jos haluamme avoimemmin toimivia viranomaisia, kattavamman mediaympäristön ja valveutuneempia kansalaisia”, Räikkä kirjoittaa.

Salaliittoteorioiden filosofia lähestyy aihettaan kokonaisvaltaisesti eli käsittelee ison joukon erilaisia teorioita ja niiden taustoja. Filosofina Räikkä epäilee ja kyseenalaistaa etenkin sellaisia selitysmalleja, jotka patologisoivat salaliittoteorioiden kannattajia. Se on varmasti hyvästä.

Toisaalta lavea tarkastelu johtaa myös tietynlaiseen hahmottomuuteen. Salaliittoteorioita on moneen lähtöön. Olisi ollut mahdollista kirjoittaa sellainenkin kirja, joka keskittyy yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan painavimpiin salaliittoteorioihin ilman että kantaa koko kuormaa mukanaan. Fokusointi olisi voinut terävöittää tarkastelua. Ehkä joku toinen on sellaisen kirjan jo kirjoittanutkin.

On harmitonta levittää uskomuksia, että Jim Morrisonin kuolema lavastettiin tai että Neil Armstrong ei koskaan astunut Kuun kamaralle, mutta on potentiaalisesti vaarallista väittää, että Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos väärennettiin tai että koronarokotteet ovat hurjan vaarallisia.

”Epäluulossa elävässä yhteiskunnassa elämän rationaalinen suunnittelu taas muuttuu hiljalleen hyvin vaikeaksi, koska ei tiedetä, mikä on totta ja mikä ei. Yksikään järkevä ja moraalisesti ajatteleva ihminen ei toivo tuollaista kehitystä eikä halua lisätä riskiä, että ajaudumme toden teolla yhteiskuntaan, jossa elämän perusratkaisutkin pitää tehdä arvuuttelemalla”, Räikkä kirjoittaa.

Pohjimmiltaan salaliittoteoriat kumpuavat huolista tai peloista. Räikkä ehdottaakin, että suhtautuisimme niihin peileinä, jotka heijastelevat ihmisten murheita.

Salaliittoteorioita on aina ollut, ja tulee varmasti aina olemaan. Mikään määrä faktantarkistusta ja informaatioviestintää ei niitä karista. Olemme tarinoita kertovia olentoja ja salaliittoteoria on yksi kulttuuriimme juurtunut tarinankerronnan muoto.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)