Maneristi Kjell Westö

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on kuulemma lukuromaani. Lieneekö lukuromaanin käsite läheistäkin sukua Antti Tuurin maksiimille, jonka mukaan romaanilla on oltava “lukemiseen pakottava hahmo”?

Pakko lukea, lukuromaani.

Viisastelu sikseen: ellei Westön teos ole lukuromaani tai kulttuurihistoriallinen kuvaelma, se ei ole kovinkaan huikaiseva teos. Lukuromaanina se on ansiokas, mutta ei vailla puutteita.

Käsittääkseni lukuromaanin pitäisi koukuttaa lukija, tuudittaa hänet kerronnalla luotuun toden illuusioon. Huomio ei saisi kesken lukemisen karata tekstiin itseensä, sen rakenteisiin. Liika reflektointi ei ole suotavaa, sillä jos lukija kyseenalaistaa lukuromaanin kerronnalliset ratkaisut, hän kyseenalaistaa helposti koko teoksen.

Jokaisella kirjailijalla on maneerinsa, myös lukuromaaneja kirjoittavilla kirjailijoilla. Westön maneereista leimallisimpia ovat hänen mieltymyksensä säätilan kuvauksiin. Aloittaessaan uuden episodin, hän kertoo, satoiko vettä vai pitikö poutaa, oliko tyyni vai myrskyinen yö. Hän raahaa lukijansa milloin mihinkin lumipyryyn tai kesähelteeseen.

“Elokuu oli sinä vuonna lämmin. Ilma väreili ja poltti ja helsinkiläiset sen kuin velttoilivat…”

Muistan erään arvostelijan kiitelleen takavuosina Westötä siitä, kuinka huikaisevan hurmaavasti hän kuvaa Helsingin taivaan värinvaihteluita. Säätilat ja vuodenaikojen kierto tarjoavat tunnelmaa luovaa rekvisiittaa, mutta niiden (yllätyksetön) liikakäyttö syö niiden kirjallista tehoa.

Westön maneerit uhkaavat johdattaa lukijan huomion vääriin asioihin, kerronnan virrasta kerronnan rakenteisiin. “Pitikö tähänkin ujuttaa se välttämätön säähavainto…” Riski siitä, että taikuri epähuomiossa paljastaa kikkansa, on suuri.