Miksi en ole pasifisti

Veikko Eranti kiinnittää avoimessa Facebook-päivityksessään huomiota siihen, että monet ovat luopuneet pasifismistaan Ukrainan sodan tähden.

Minä en ole niin tehnyt, koska en ole ikinä ollut pasifisti. Luonnehdin omaa arvomaailmaani rauhantahtoiseksi, sillä vihaan sotaa ja väkivaltaa.

Olisin kuitenkin valmis tarttumaan aseisiin, jos vieras valta uhkaisi Suomea, eivätkä rauhanneuvottelut auttaisi. Pidän hyvänä, että suuri osa suomalaisista toimisi samoin.

Teen eron oikeutetun ja oikeuttamattoman väkivallan välille. Edellisen pystyn tietyissä tilanteissa hyväksymään, jälkimmäistä en koskaan.

Väkivallattomat keinot konfliktien ratkaisemiseen ovat ehdoton lähtökohta, mutta Ukrainan sota osoittaa, että ne eivät valitettavasti aina auta tai tehoa. Emme elä ihannemaailmassa eivätkä ihmiset ole enkeleitä.

Erannin kirjoitus erittelee pätevästi sitä, miten Ukrainan sota on muuttanut turvallisuustilannetta.

Hänkin on valmis nykyisessä ympäristössä asettumaan Suomen Nato-jäsenyyden taakse, vaikka ei haluakaan sitä aktiivisesti kannattaa, vaan mieluummin ulkoistaa päätöksen poliittiselle johdolle: ”Mikäli parhaan tiedon päällä istuva maamme johto tulkitsee sen (turvallisuustilanteen muutoksen) tarkoittavan, että meidän asemamme turvaamiseksi on nyt liityttävä Natoon, en minä osaa sitä vastustaa – en vaikka vuosia niin ajattelin tekevän.”

Tuskin luen Ernannin sanoja kohtuuttoman pahantahtoisesti, jos aistin niissä poliitikkomaista venkoilua: en kannata, mutta en vastustakaan…

Olen erottavinani sanoista myös paasikiviläisen kaiun: J. K. Paasikivihän oli sitä mieltä, että ulkopolitiikka on aivan liian tärkeä asia kadun miehen päätettäväksi. Ulkopolitiikassa vain valtiojohto toimii, eikä kansalaiskeskustelu saa sotkea elintärkeitä turvallisuusratkaisuja.

Erannin kirjoituksen analyyttinen osuus päättyy kolmeen tähteen (***). Niitä seuraa julistuksellinen jälkikirjoitus, jossa hän sankarillisesti (häntä kenties harmittaisi sananvalintani) ilmoittaa, ettei ole luopunut pasifismistaan ”näiden tapahtumien” seurauksena.

Jälkikirjoitus edustaa aika velttoa ajattelua, ellei peräti iskulausetasoa.

Eranti ilmoittaa, ettei ”osaa pitää” Ukrainan sodan suurimpina sankareina (no niin, hän käyttää itsekin sankari-sanaa) ”presidenttiä erinomaisesti näyttelevää” Zelenskyiä sen paremmin kuin ukrainalaisia ”lennokinlennättäjiä ja panssariampujia”. Erannin mielestä he vain tekevät sen, mitä täytyy.

Olen samaa mieltä. He tosiaan tekevät sen, mitä täytyy. Oma ei-pasifismini kiteytyy juuri tuon kaltaiseen asetelmaan: joskus on tehtävä se, mitä täytyy, vaikka se olisi vastenmielistä ja ristiriidassa oman rauhantahtoisuuden kanssa.

Mauno Koivisto sanoi, että armeijassa täytyy olla myös niitä, jotka eivät haluaisi aseisiin tarttua. Olisi pelottavaa, jos sotimisen hoitaisivat vain sotimisesta pitävät.

En tiedä, mistä Eranti on saanut päähänsä, että ei-pasifistit automaattisesti rakentavat sankarikuvia ukrainalaisista sotilaista. Tässä kohdassa hän olkiukkoilee häpeämättömästi.

Kun minä katson ukrainalaisia sotilaita, en näe sankaruutta, vaan tragedian. Tunnen surua siitä, että he eivät saa elää samanlaista rauhan ajan elämää kuin me suomalaiset.

Eranti ilmoittaa myös omat sankarinsa: heitä ovat metsään karanneet venäläiset rintamakarkurit ja Ukrainaan lähdöstä kieltäytyneet venäläiset kansalliskaartin sotilaat.

Minäkin olen kiitollinen heille. Mutta Eranti päästää itsensä tässä kohdassa liian helpolla. Ei vaadi erityistä suurisydämisyyttä ihannoida hyökkäävän armeijan sodastakieltäytyjiä.

Näkisikö Eranti yhtä sankarillisina ukrainalaiset sotilaat, jotka kieltäytyvät taistelemasta tuhoamissotaa käyvää hyökkääjää vastaan, joka pommittaa sairaaloita ja murhaa ja raiskaa siviileitä? Olisiko todellakin ollut pasifismille kunniaksi laskea venäläispanssarit suosiolla Kiovaan?

On älyllisesti epärehellistä pönkittää pasifismiaan tunteisiin menevillä lauseilla venäläisistä rauhansankareista, jos ei samalla ole valmis miettimään myös sitä, mihin vastaavanlainen rauhansankaruus johtaisi ukrainalaisten tekemänä.

Eranti ei laita pasifismiaan lujille eikä edes koetukselle. Hän asettaa riman niin alas, että sen yli pääsee kävellen.

”Voimapolitiikan paluun realiteettien ymmärtämisen ei tarvitse tarkoittaa sodan ihailua eikä sen osapuolille moraalisesti suopeaa silmää.”

Eranti ei kerro, kuka on väittänyt, että pasifismista irtisanoutumisen pitäisi tuollaisiin asioihin automaattiesti johtaa. Minä en ole ikinä ihaillut sotaa. Olen pelännyt ja vihannut sitä aina, ja nykyään pelkään ja vihaan sitä entistä enemmän.

Entä tuo ”moraalisesti suopea silmä”? Kai minä sitten Erannin mielestä katson ukrainalaisia sellaisella, kun en tuomitse tai paheksu sitä, että he laittavat hanttiin venäläisille. Olen siitä heille jopa kiitollinen, koska olisimme paljon pahemmassa tilanteessa, jos Putin olisi saavuttanut Ukrainassa tavoittelemansa helpon, nopean voiton.

Surettaa kyllä se kova hinta, jonka ukrainalaiset joutuvat maksamaan sotiessaan monessa mielessä myös meidän muiden puolesta.

Kirjoituksensa Eranti päättää komeaan unelmaan siitä, että ”ehkä joskus maailmassa on tarpeeksi kapteeni Chitaveja.”

Kyllä minäkin osaan tuollaisesta unelmoida, vaikka en pasifistiksi julistaudukaan.