Oikeistopopulismia ei tuhota jäljittelemällä sitä
Politiikan tutkija Jan-Werner Müller kirjoittaa teoksessaan Pelko ja vapaus (suomentanut Tapani Kilpeläinen) liberalismista ja sen kritiikistä pyrkimyksenään ankkuroida yksiulotteiseksi käynyt keskustelu sekä aatehistoriaan että nykyisiin poliittisiin asetelmiin. Liberalismin kimppuun käydään niin oikealta kuin vasemmalta ja sitä syytetään milloin markkinavetoisen globalisaation pönkittämisestä, milloin moraaliseen rappioon johtavien elämäntyylien edistämisestä.
Mitään hirmuisen uutta kirja ei tarjoa teoreettisesti, mutta Müller esittää korkealentoisempien pohdintojen lomassa kiintoisia ajankohtaisia huomioita.
Müller on hankkinut kannuksensa populismin tutkijana. Hänen mukaansa populismin ytimessä on avoin antipluralismi – eli näkemys siitä, että on olemassa vain yksi kansa ja sillä yksi tahto, jota ainoastaan populistit edustavat. Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt.
Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.
Jos populistit saavat parinkymmenen prosentin kannatuksen – kuten perussuomalaiset Suomessa – se on Müllerin mukaan tärkeä osuus äänestäjistä, mutta ei mikään hiljainen enemmistö. ”Usein se on – eikä tätä ole tarkoitettu epäkunnioittavaksi – äänekäs vähemmistö”, Müller kirjoittaa.
Oikeistopopulismin nousu on mullistanut politiikan perin pohjin länsimaisissa demokratioissa. Perinteiset puolueet ovat kipuilleet – ja kipuilevat edelleen, Suomessa etenkin kokoomus – sen kanssa, kuinka suhtautua tähän uuteen voimatekijään.
Aluksi monet valtavirtapuolueet noudattivat jonkinlaista moraalisen poissulkemisen strategiaa. Länsinaapurissamme ruotsidemokraatit ovat olleet näihin päiviin asti paitsiossa, kun muut puolueet ovat kieltäytyneet yhteistyöstä arvopohjaisin perusteluin.
Poissulkemisen strategia ei ole toiminut hyvin juuri missään. Yksi ongelmista on, että se vahvistaa populistien tarinaa siitä, kuinka eliitit vähät välittävät tavallisen kansan huolista ja haluavat vaientaa niistä puhumisen.
Nyt strategiat ovat muuttumassa. Populisteille ei enää käännetä selkää, vaan moni vaikutusvaltainen poliitikko (esimerkiksi Emmanuel Macron) on ryhtynyt jäljittelemään heitä, ilmeisestikin siksi, että kuvittelee voivansa varastaa merkittävän osan populistien kannatuksesta, tuhota heidät jäljittelemällä.
”(A)luksi he sanovat, että populistit ovat pelkkiä demagogeja, joiden puheista ei pidä uskoa sanaakaan – ja sitten he yhtäkkiä väittävät täysin päinvastaista: populistit saattavat sittenkin tietää jotakin kansalaisten todellisista ’huolista ja tarpeista’, joita kukaan muu ei ollut ymmärtänyt. Toisin sanoen vaaleissa menestyksekkäät populistit saavat eräänlaisen monopolin sosiologiseen erityistietoon. Ja sitten seuraava askel onkin ilmeinen: aletaan puhua heidän sanoillaan, hehän sanovat totuuden!”
Müller ei usko, että pyrkimys tuhota jäljittelemällä olisi viisas strategia. Populisteihin vetoa tunteva valitsee mieluummin alkuperäisen kuin kalpean kopion. Siksi kokoomukselle tuskin on luvassa hyvää, jos se päättää ryhtyä taistelemaan perussuomalaisten kanssa heidän aseillaan.
Perustavampi ongelma liittyy kuitenkin siihen, että populistien viljelemien sanojen ja iskulauseiden valtavirtaistaminen siirtää politiikan spektriä hitaasti mutta varmasti kohti oikeaa laitaa.
Müller huomauttaa, että läheskään kaikki perinteisten puolueiden äänestäjät eivät tahdo sellaista linjan koventamista, jota opportunistiset puoluejohtajat ajavat viedäkseen populisteilta kannatusta. Kun tälle tielle lähdetään, jossain vaiheessa käy niin, että maahanmuuton ja pakolaispolitiikan kaltaisissa asioissa linja ajautuu kauas oikealle, kuten on käynyt Tanskassa ja Hollannissa.
Näin saattaa tapahtua syvä muutos, jota ei ole varsinaisesti koskaan oikeutettu demokraattisesti.
Müller myös kyseenalaistaa ”edustusvajeen” käsitteen eli ajatuksen siitä, että populistit ovat paikantaneet jonkin sellaisen kansanosan, jonka toiveita ja tarpeita ei ole kuunneltu, vaan jopa ylenkatsottu. On helppo heitellä pääkirjoituksissa tai kolumneissa pika-analyysejä esimerkiksi alueiden kapinasta urbaaneja eliittejä kohtaan. Müller huomauttaa, että poliittiset identiteetit eivät ole läheskään aina niin monoliittisia kuin kuvitellaan.
”(I)ntressien, identiteettien – ja viime kädessä myös sosiaalisten konfliktien – kuvaamisessa on paljon enemmän liikkumavaraa kuin staattinen käsitys edustusvajeesta antaa ymmärtää.”