Orwellin vihreä puoli
En ole ehtinyt kirjoitustöideni vuoksi lukea tänä kesänä kovinkaan paljon kirjoja.
Onneksi tuli luettua Rebecca Solnitin esseekirja Orwell’s Roses. Se on Joshua Cohenin The Netanyahusin ja Laura Kokon Volter Kilpi -elämäkerran ohella kiireisen kesän parhaita lukukokemuksiani.
Orwell on niin tarkkaan luettu ja tutkittu hahmo, että hänestä on vaikea sanoa mitään aidosti uutta ja omaperäistä. Toisaalta hän on myös säilyttänyt ajankohtaisuutensa, niin tarkkanäköisesti hän eritteli ja analysoi sitä, kuinka totalitaristiset tendenssit ujuttautuvat kieleen ja alkavat korruptoida sitä.
”There is no such thing as genuinely non-political literature”, kirjoitti Orwell. Tämä tarkoittaa, että ei ole myöskään puhtaasti epäpoliittisia tapoja lukea kirjallisuutta.
”Orwellilaisuudesta” on tullut samantapainen termi kuin ”kafkamaisuudesta”: sillä kuvataan synkkiä ja salamyhkäisiä yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Isoveli valvoo, uuskieli rehottaa…
Orwellin ajatuksilla ratsastavat sekä oikean ja vasemman laidan edustajat että hourupäiset salaliittoteoreetikot. Yksille trumpismi on orwellilainen ilmiö, toisille nykyfeminismi, kolmansille ”syvävaltio”. On kohtalon ivaa, että kirjailija, joka oli niin tarkka kielen täsmällisyydestä ja ajattelun kirkkaudesta, päätyy nimilapuksi, jota kuka tahansa voi käyttää omiin tarkoituksiinsa.
Solnit välttää nämä sudenkuopat, koska vastustaa kiusausta puhua Orwellin suulla asioista, jotka häntä pännivät nykyisessä maailmanmenossa.
Kirjan lopussa hän tosin miettii, että jos ennen Isoveljen tosielämän vastineita olivat KGB, Stasi ja FBI, niin nyt niitä ovat Piilaakson digijätit. Googlen ja Facebookin kaltaiset toimijat keräävät kansalaisista tietoa paljon tehokkaammin ja kattavammin kuin takavuosikymmenten valtiolliset instanssit. Ehkä Orwellkin olisi ollut tällaisesta huolissaan.
Orwell’s Roses on osuva nimi kirjalle, koska Solnit ottaa lähtökohdakseen Orwellin rakkauden kasveja ja ylipäänsä luontoa kohtaan. Sodan aikana hän kirjasi yksityiseen päiväkirjaansa tarkkoja havaintoja puutarhastaan. Luontoharrastus ei kuitenkaan ollut Orwellille pelkkää sivutoimintaa, vaan se vaikutti kauaskantoisesti sekä hänen yhteiskunnalliseen ajatteluunsa että proosatyyliinsä.
Monet Orwellista kirjoittaneet korostavat hänen konstailematonta klassista lausettaan, mutta Solnit nostaa Orwellin teksteistä esiin puhtaasti esteettisiä elementtejä. Orwell halusi kirjoittaa älykkäästi ja kauniisti, vaikka karsastikin ylikuvailevaa proosaa, jossa kieli muuttuu ornamentiksi. Tämän pyrkimyksen Orwell ilmaisi itsekin avoimesti, kun tunnusti kuuluisassa esseessään ”Why I Write”, että halusi tehdä poliittisesta kirjoittamisesta taidetta.
Eräs puoli, jonka soisin näkyvän Orwellista enemmän, on hänen ekologinen ajattelunsa. Sitäkin Solnit perkaa kirjassaan ansiokkaasti. Orwell eli elämänsä aikana, jolloin teollinen vallankumous oli edennyt siihen vaiheeseen, että nykyisen kaltainen kulutusyhteiskunta alkoi muotoutua.
Orwell ei ollut suurten kaupunkien tai tuhlailevan elämäntyylin ystävä, vaan korosti maaseutuelämän hyveitä ja luonnonläheisyyden merkitystä.
”He loathed centralized authority and believed that the natural world was something to which we should turn our faces, not our backs”, kirjoittaa Solnit.
Täydellinen ihminen (samoin kuin täydellinen yhteiskunta) oli Orwellille kammottava ajatus. Siellä, missä politiikkaa tekevät pyhimykset, tapahtuu karmeita asioita.
”No doubt alcohol, tobacco and so forth are things that a saint must avoid, but sainthood is also a thing that human beings must avoid”, kirjoitti Orwell.
Solnitin esseistiikkaa (samoin kuin Orwellin) on ilo lukea. Ihailen hänen yksityiskohtien tajuaan ja hänen ajattelunsa notkeutta. Hänen kielensä on avoimemmin kaunista kuin Orwellin, mutta hänelläkin kauneus on liitossa älyn kanssa.