Kirjallisuus ei tarvitse tähtiä
Tapasin joitakin aikoja sitten baarissa tuohtuneen kriitikon. Häntä jurppi se, että lehdet, joihin hän arvosteluja kirjoittaa, vaativat antamaan kirjoille tähtiä yhdestä viiteen. Nyökkäilin osaaottavasti.
En ole itse varsinaisesti kriitikko, mutta arvostelen silloin tällöin kirjoja Parnassoon. Onneksi Parnasso ei ole siirtynyt tähtisysteemiin, eikä varmaan aivan pian siirrykään.
Miksi vastustan tähtisysteemiä kirjakritiikeissä? Olenko elitisti, jonka mielestä sellaiset kuuluvat alempiin taiteisiin, kuten popmusiikkiin ja viihdeleffoihin?
Saatan olla elitisti jollain mittarilla, enkä häpeä sitä. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, miksi suhtaudun vastahakoisesti kirjojen tähdittämiseen.
Kriitikon nahkoihin asettuessani minun on mahdoton hahmottaa edes suurin piirtein yleispätevää asteikkoa, jonka perusteella määrittää, montako tähteä kukin kirja ansaitsee.
Pitääkö huomioida kirjailijan aikaisempi tuotanto? Onko mestariteoksen jälkeinen perushyvä välityö vain kahden tähden arvoinen, koska edellinen jätti riman niin korkealle? Ansaitsisiko sama kirja noviisin tekemänä neljä tähteä, koska esikoiskirjailijalta se olisi merkittävä saavutus?
Minkä verran painavat ulkokirjalliset seikat, kuten omat fiilikseni? Jos kirjallisesti keskinkertaisen romaanin aiheet ja näkökulmat puhuttelevat minua elämäntilanteeni vuoksi, annanko sille kahden asemesta kolme tähteä? Entä stressin ja väsymyksen keskelle tipahtava poetiikaltaan poikkeuksellisen vaativa romaani: rankaisenko sitä kahdella tähdellä, koska en uupumukseltani jaksa lukea sitä kunnolla? Vai lätkäisenkö sille neljä tai jopa viisi tähteä välttyäkseni leimautumasta moukaksi?
Paljonko laitan painoa kirjailijan intentiolle? Jos koen hahmottavani teosta jäsentävät esteettiset pyrkimykset, edellyttääkö viiden tähden suoritus niiden täydellistä toteutumista? Vai pitääkö teokseen jäädä tyylirikkoja, esteettistä säröä? Epäonnistuakin voi kahdella tavalla, paremmin tai huonommin. Eikö loistava epäonnistuminen ole kiehtovampaa kuin takuuvarma laatutyö?
***
Entä laajempi konteksti? Täytyykö viiden tähden kirjan olla täyttä timanttia paitsi sisäisillä mittapuillaan myös suhteessa muuhun kirjallisuuteen? Suomen kokoisessa maassa ilmestyy poikkeuksellisia teoksia ehkä muutama vuosikymmenessä, mutta viiden tähden arvioita mahtuu yhteen kirjasyksyyn röykkiöittäin. Onko siinä järkeä? Eikö valtaisan enemmistön kirjoista pitäisi olla kahden tai kolmen tähden arvoisia? Neljä tähteä olisi harvinaisuus, viisi tähteä uutispommi.
Joku voisi sanoa, että suhtaudun tähtisysteemiin liian ryppyotsaisesti.
Eihän kirjojen tähdittäminen ole objektiivista vaan subjektiivista touhua, arvottamista. Kriitikothan arvottavat teoksia, joten miksi he eivät voisi tehdä sitä myös selkein numeraalisin mittarein?
Ongelma piilee juuri tässä. Tähtisysteemi luo illuusion kvantitatiivisesta arvoasteikosta tiivistämällä teoksen herättämät mahdollisesti hyvinkin ristiriitaiset ja ambivalentit tuntemukset yhteen suureeseen.
Kun luen tähditettyä kirjakritiikkiä, huomioni nauliintuu lopulta siihen, mihin arvosanaan kriitikko päätyy: ”Jaaha, kolmen tähden kirja.” Siinä vaiheessa tuskin enää muistan, mitä kriitikko kirjoitti itse tekstissä, vaikka tekstissä esiin nousevat asiat kertovat tärkeimmän eli sen, miten kriitikko on teosta lukenut, tulkinnut ja ymmärtänyt.
***
Edellä kuvaamani ongelmat ovat toki kirjallisuuskritiikissä läsnä myös ilman tähtisysteemiä, eri tavalla vain.
Kriitikot voidaan tyypitellä karkeasti kahteen ryhmään, klassisteihin ja romantikkoihin. Kummatkaan eivät ole sinänsä oikeassa tai väärässä, he edustavat erilaisia lähestymistapoja.
Klassistit nojautuvat yleispäteviin tyyli- ja muotoihanteisiin. Heillä on enemmän tai vähemmän vahvat käsityksensä siitä, miten juonenkuljetus pitää rakentaa, miten dialogit rytmittää, miten luoda psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja.
Meidän aikanamme klassistit eivät ole onneksi yhtä normatiivisia kuin Ranskan akatemia 1600-luvulla, jolloin se määritti oikeaoppisen tragedian säännöt Aristoteleen Runousopin pohjalta. Jos kirjoitti muulla tavoin, toimi kuin timpuri, jolla on peukalo keskellä kämmentä.
Romantikot eivät perusta ulkoa annetuista ideaaleista, vaan lähtevät siitä, että jokainen teos luo omat sääntönsä, oman poetiikkansa. Kirjailijan tehtävä on antaa muoto muodottomalle ja hahmo hahmottomalle, luoda maailmaan jotain ainutkertaista.
On selvää, että klassisesti orientoitunut kriitikko arvottaa teoksia eri tavalla kuin romanttisesti orientoitunut. Edellinen viehättyy huolellisesti sommitellusta perinteisestä tarinankerronnasta, jälkimmäinen innostuu kerronnan konventioilla leikittelevästä proosasta.
Harva kriitikko profiloituu puhdaslinjaisesti klassistiksi tai romantikoksi, mutta usein heidän tekstejään seuraamalla voi sanoa, kumpi puoli heissä hallitsee. Tämä painotus vaikuttaa siihen, miten he lähestyvät lukemiaan teoksia.
Objektiivisuus ei toteudu ikinä kirjallisuuskritiikissä. Se on mahdottomuus, koska taustalla vaikuttaa maun paradoksi: ei ole olemassa tietolauseita, joiden pohjalta yksittäisiä teoksia voitaisiin loogisesti arvottaa.
Hyvä kriitikko yrittää nähdä lukukokemuksensa ylitse, mutta täysin irti hän ei siitä pääse, eikä tarvitse päästäkään. Arvottamisessa on väistämättä kyse myös mieltymyksistä, pitämisestä. Uskon, että ne tulevat paremmin sanallistetuiksi, jos kritiikki ei tyhjene eksaktiuden illuusioon perustuvaan tähditykseen.
Tähtisysteemeille on monenlaisia tulkintoja, mutta yleisin taitaa olla asteikko arvostelijan suositukseksi “suosittelenko tämän kirjan lukemista / elokuvan katsomista / jne”: useimmiten kolme tähteä on lievän positiivisesti ambivalentti, muut skaalautuvat jollakin perstuntumalla tämän mukaan kuinka vahvasti suositellaan esimerkiksi elokuvalipun ostamista tai ostamatta jättämistä.
Eräässä mielessä tuo tulkinta yksinkertaistaa tähtien antamista tai ainakin niiden lukemista paljonkin: ei tarvitse pohtia ansaitseeko arvosteltava teos jollain syvällisessä tasolla jossain tietyssä konteksissa niin tai näin monta tähteä, vaan kyse on ‘vain’ siitä kuinka vahvasti kriitikko suosittelee teosta kritiikin oletetulle keskimääräiselle lukijalle.
Samassa myös piilee heikkous: lukijat ovat niin kovin erilaisia, eikä keskimääräistä lukijaa taida olla olemassa. Voiko yleisiä suosituksia edes antaa? Jollekin tutulle saatan suositella jotain aivan toisenlaista teosta kuin eräälle toiselle, koska he pitävät niin erilaisista asioista. Sitten toisaalta on teoksia joista kriitikkokunta tuntuu antavan sangen universaaleja suosituksia.
Toinen näkökulma. Luen satunnaisesti Portti -scifi-lefteä. Olen pannut merkille että joskus katsonut ja tähdittänyt kaksi arvostelijaa, nimet tähtien vieressä. Vastaavasti Nyt-liite ainakin joskus julkaisi (en ole jaksanut tarkistaa vuosiin) muiden lehtien leffakriitikoiden tähtiä. Tällaisessa esityksessä en voi väittää puhuttavan mistään objektiivisuuden illuusiosta, päin vastoin, arvostelijoiden subjektiiviset mieltymykset nousevat keskiöön!
“ei tarvitse pohtia ansaitseeko arvosteltava teos jollain syvällisessä tasolla jossain tietyssä konteksissa niin tai näin monta tähteä, vaan kyse on ’vain’ siitä kuinka vahvasti kriitikko suosittelee teosta kritiikin oletetulle keskimääräiselle lukijalle.”
Tuossa katsannossa lukija nähdään ennen muuta kuluttajan ja kriitikko kuluttajavalistajan roolissa.
Se on tietysti hyvin kapea käsitys kritiikin tehtävistä. Ainakin minun mielestäni kritiikin painavimmat tehtävät liittyvät teosten arvottamiseen, analyysiin ja tulkintaan.
Mutta toki eri tahoilla on erilaisia odotuksia. Kustantamoille ja kirjakauppiaille varmasti sopii oikein hyvin, jos kriitikot toimivat ostosuositusten antajina, ainakin jos niitä neljän ja viiden tähden arvioita tipahtelee tarpeeksi usein. Varmaan monille lehdillekin sopii se, että rajataan kritiikkien merkkimääriä ja sisältöjä tuntuvasti ja tyydytään vain välittämään kuluttajalähtöistä informaatiota: “Osta tämä kirja”/”Älä osta tätä kirjaa”.
Idealistisesti ajattelen niin, että lukuvinkkejä on nettimaailma jo pullollaan kirjablogeista erilaisiin kirjallisuussivustoihin. Kritiikki voisi rohkeammin irtautua tästä vinkkaamisfunktiosta ja keskittyä arvottamiseen, analyysiin ja tulkintaan ynnä muihin puhtaasti kirjallisuudesta lähteviin päämääriin.
>Kritiikki voisi rohkeammin irtautua tästä vinkkaamisfunktiosta ja keskittyä arvottamiseen, analyysiin ja tulkintaan ynnä muihin puhtaasti kirjallisuudesta lähteviin päämääriin.
Itse asiassa internetin blogimaailmassa jossa julkaista voi itse kukin minimaalisin kustannuksin saattaisi ollakin elinlokero pureutuvalle kritiikille, joka parhaassa tapauksessa voi itsessään olla lukemisen arvoinen teos. Tai Parnasson kaltaisissa lehdissä jota tilataan sellaisen kritiikin vuoksi.
En minä varsinaisesti tähtiarvostelua puolusta mitenkään syvällisenä arvottamisen ja kritiikin välineenä, mutta sen syyttäminen siitä ettei sillä voi antaa syvällistä arviota arvostelun kohteen todellisesta arvosta tuntui vieraalta vaatimukselta. Ja toisaalta, elämä on kulutuspäätöksiä: mihin kuluttaa aikansa, erityisesti vapaa-aikansa.
Luulen että tähtisysteemi tuli kaiketi laajaan käyttöön elokuvien kautta (arvaus, ei fakta), olisikohan peräti siltä ajalta kun elokuvan katsominen oli nimenomaan kulutuspäätös siinä mielessä ettei kotitallennevälineitä ollut saatavilla, saati että niitä olisi saanut kirjastosta. Ja elokuva on medianakin hieman erilainen kuin kirja, jonka marginaaleihin tekemiään merkintöjä voi palata tutkailemaan vuosikymmenienkin päästä.
Toinen näkökulma, joka tuli mieleen muisteltuani millaisiin tähtiarvosteluihin olen kiinnittänyt huomiota: Ehkäpä kyseessä on eräänlainen viihteellinen kritiikin genre, jos niin voi sanoa, jossa haetaan tietynlaista persoonaa ja äänilajia. Tähtiä antavalla kriitikolla oletetaan olevan joitain suosikkeja, joita hän jumaloi, ja vastaavasti inhokkeja, ja suuresti ääntä ja sen kantavuutta kertoa mielipiteensä kummastakin. ‘Tylsät’ kolme tai neljä tähteä ovat olemassa vain sitä varten, että kriitikko voi ylistää jotain (“best thing since sliced bread”) ja kaiken kukkuraksi lätkäistä viisi tähteä, tai voivotella mitä kaikkea Lähes Täydellisestä Kokemuksesta puuttuu, ja miksi siis annetaan vain neljä), tai toisessa ääripäässä lytätä vuolaasti haukkuen kertakaikkiaan surkea teos (kriitikon mielestä) ja korostaa sitä tympeällä yhdellä tai nollalla tähdellä. Saadaan arvostelun ajaksi ainakin illuusio suurien mutta mukavan yksinkertaisten tunteiden maailmasta mitä tulee kuluvan viikon uusiin julkaisuihin ja erityisesti kriitikon objektiivisesta silmästä.
En tiedä yltääkö tämä mihinkään syvälliseen, blogin pääsisältö antoi hyviä syitä miksi ei, mutta toisaalta, viihde on viihdettä koska se on viihteellistä. Tästä kai saadaan jopa kytkös aiempaan mainintaani vapaa-ajasta; useat ihmiset käyttävät sitä viihtyäkseen. Tämä ei ole oikeastaan sen suuremmassa ristiriidassa blogistin alkuperäisessä huomion kanssa siinä, että onhan tuo tuollainen oikeastaan varsin mieletöntä jos täysin vakavasti ajatellaan. Mutta jos joku objektiivista totuutta liian vakavasti etsii lehtien tähtiarvosteluista, syyttäisin etsijää enkä arvostelijaa pelisilmän puutteesta.
Ei mitään epäselvää siitä, etteikö kirjallisuudella olisi myös viihteeseen ja viihtymiseen liittyviä rooleja & tehtäviä. Minäkin luen usein vain viihtyäkseni.
Tähdityksilläkin on paikkansa tietyillä julkaisualustoilla.
Blogimerkintäni lähtötilanne oli siis se, että tapasin työhönsä kunnianhimoisesti suhtautuvan kriitikon, jota harmittaa se että hänen toimeksiantajansa ovat ryhtyneet vaatimaan tähdittämistä.
Hän tekee kritiikkinsä varmasti edelleen yhtä paneutuneesti kuin ennenkin, joten ei tähditys mitenkään estä näkemyksellisten arvostelujen kirjoittamista. Mutta hänen (ja minun) huolenaan oli, että tähditys naulaa arvion lopuksi yhteen numeraaliseen suureeseen ja jättää muun, pohdiskelevan aineksen taustalle.
Ei tarvitse tietoisesti uskoa “objektiivisuuteen” voidakseen tulla enemmän tai vähämmän tuudittautuneeksi objektiivisuuden harhaan. Tunnistan tämän piirteen itsessäni. Aikanaan silmiäilin Nytissä sitä elokuvaosiota, jossa oli useammalta kriitikolta tähdityksiä. Haarukoin sitten, että mikä on keskiarvo kullekin elokuvalle ja kun jälkeenpäin asiaa ajattelin, tajusin muodostaneeni esitietoisesti aika vahvoja mielikuvia leffoista näiden tähdityskeskiarvojen perusteella.
En ymmärrä, mitä lisäarvoa tähditys tuo paneutuneeseen arvosteluun eli juuri sellaisiin, joita tapaamani kriitikko kirjoittaa. Sen sijaan näen siinä potentiaalisia ongelmia, joita kuvailin.
Kevyemmissä julkaisuissa ymmärrän kyllä, että muutaman kappaleen tekstiosuus ei ole mitään muuta kuin pohjustusta sille perään lätkäistävälle tähtiarvosanalle.
En väitä olevani oikeassa, ei tässä kysymyksessä ole mitään ehdotonta totuutta.
“Tällaisessa esityksessä en voi väittää puhuttavan mistään objektiivisuuden illuusiosta, päin vastoin, arvostelijoiden subjektiiviset mieltymykset nousevat keskiöön!”
Tarkoitin objektiivisuuden illuusiolla sitä, että kriitikko puristaa arvionsa yhteen eksaktiin suureeseen, vaikka lukukokemus on kenties ollut hyvinkin ambivalentti ja ristiriitainen. Tähditys häivyttää altaan tuon kipuilun.
Jos sitten rivissä on useita eri kriitikoiden tähdityksiä samasta kirjasta, voihan siitäkin johtaa omanlaisensa objektiivisuusilluusion. Eli laskea tähditysten keskiarvo, jolloin saadaan “kriitikoiden konsensus” ihan niin kuin osakkeiden kohdalla puristetaan analyytikoiden näkemyksistä “konsensustavoitehintoja”, joihin sivumennen sanottuna yllättävän monikin sijoittaja kovin luottavaisena tuijottaa.
(hupsista, jäi lause vajaaksi edellisestä viestistä)
*Olen pannut merkille että saman elokuvan on joskus katsonut