On eri asia lukea tuttua kirjailijaa kuin täysin tuntematonta.

Jos tuntemattoman kirjailijan romaanissa tulee ensimmäisellä sivulla vastaan mies, joka astelee pitkin Pariisin katuja, pohtii naisten viehätysvoimaa ja etenee tällaisiin päätelmiin “pitkät sääret ovat vertauskuva pitkästä, kiehtovasta tiestä (siksi säärien täytyy olla pitkät) kohti eroottista täyttymystä, ja toden totta, Alain ajatteli, vielä yhdynnässäkin pitkät sääret antavat naiselle saavuttamattomuuden romanttista taikaa”, saatan harkita lukemisen lopettamista saman tien ellen ole erityisen hilpeällä tai anteeksiantavalla mielellä.

Lainaamani katkelma ei ole kuitenkaan itselleni tuntemattoman kirjailijan romaanista, vaan Milan Kunderan vasta suomeksi ilmestyneestä Merkityksettömyyden juhlasta (suomentanut Ville Keynäs). Vaikka en ole ikinä innostunut Kunderan tekstuaalisista maalailuista eroottisen elämän saralla ja ymmärrän Martti Anhavaa, joka kirjoitti Kunderan mahtailevasta tyylistä purevan kriittisen esseen kokoelmaan Professori, piispa ja tyhjyys, pystyn ohittamaan Kunderan romaanien itseparodialta kalskahtavat jaksot jonkinlaisina oheisvahinkoina. On inhimillistä, että kirjailija, joka esseidensä perusteella tunnistaa herkästi kitschin toisten töissä, sortuu siihen toisinaan itsekin.

Ensimmäinen “niin tuttua, niin tuttua” -huomioni Merkityksettömyyden juhlassa ei kuitenkaan liittynyt Alainin lihallisiin mietelmiin romaanin alussa, vaan tuli jo sisällysluetteloa silmäillessäni. Romaanissa on seitsemän lukua. Eikä varmasti sattumalta. Otin kirjahyllystäni Kunderan 1980-luvulla kovasti puhuttaneen Romaanin taiteen (suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen) ja sieltähän löytyvät lukuun seitsemän liittyvät romaaniestetiikan pohdinnat. “Romaanini ovat saman luvulle seitsemän perustuvan arkkitehtuurin toisintoja.” Olemisen sietämättömässä keveydessä oli alun perin kuusi lukua ja se tuntui Kunderasta muotopuolelta. Ongelma ratkesi vasta, kun hän jakoi ensimmäisen luvun kahteen osaan ja näin kuudesta tuli seitsemän.

Mystiikkaa? Lukumagiaa? Äärimmilleen vietyä rationalismia? Ei mitään näistä, sanoo Kundera, vaan hänen mielestään kyse on yksinkertaisesti syvälle juurtuneesta romaanimuodon arkkityypistä, jota hän ei voi väistää.

Tuttuun tapaansa Kundera myös rakentaa Merkityksettömyyden juhlan luvut sekalaisista aineksista. On erilaisiin kerrontatekniikoihin perustuvia jaksoja (dialogivetoisia, takaumiin perustuvia, lineaarisesti eteneviä, esseistisiä, anekdoottimaisia) sekä vaihteleviin tempoihin ja rytmityksiin ynnä vaihteleviin tunnetiloihin ja tunnelmiin perustuvia jaksoja. Vaikutteet tulevat klassisesta musiikista, kuten Kundera Romaanin taiteessa paljastaa:

Jokainen musiikillisen sommitelman jakso vaikuttaa meihin, tahdoimme tai emme, tunneilmaisullaan. Sinfonian tai sonaatin sommittelua on kaikkina aikoina määrännyt kirjoittamaton sääntö, joka vaatii hitaiden ja nopeiden sävelkulkujen – eli niin kuin ne lähes automaattisesti voidaan ymmärtää: surullisten ja iloisten sävelkulkujen – vuorottelua.

Merkityksettömyyden juhla on ohut romaani, vaivaiset 126 sivua. Vaikka Kunderan romaaniestetiikkaan liittyvät periaatteet eivät ole olennaisesti muuttuneet, hänen teostensa mittakaava eli sivumäärä on vuosien saatossa pienentynyt. Kundera ei halua käyttää laveaa pensseliä kuvatessaan henkilöitä tai miljöötä. Hän tarkentaa muutamaan yksityiskohtaan, joista osan tehtäväksi tulee ilmentää henkilön tai miljöön persoonallista luonnetta ja osan taas yleispäteviä piirteitä.

Eräästä Merkityksettömyyden juhlan henkilöstä sanotaan, että hän työskentelee instituutissa ja heti perään huomautetaan, ettei ole olennaista, missä tai minkälaisessa instituutissa. Toisin sanoen Kundera on samaan aikaan tarkka ja ylimalkainen. Hän poikkeaa 1800-luvun klassisen romaanin kaavasta, jossa jokainen verhon laskos kuvataan tarkasti, koska sillä tavalla ollaan tavoittavinaan jotain olennaista ajan hengestä. Paradoksaalisesti detaljien niukkuus ei tunnu Kunderan tapauksessa pihtailulta, vaan syntyy pikemminkin sellainen vaikutelma, että jokainen katseen kohdistus paljastaa jotakin tärkeää tai jos ei paljasta niin ainakin kehystää asiat siten, että jotakin tärkeää voisi lukija sen perusteella oivaltaa.

Toisaalta säästeliäisyys detaljeissa liittyy siihen, että Kunderan romaanit eivät edusta psykologista realismia. Häntä kiinnostavat ideat enemmän kuin ihmiset, siinä mielessä hän on luontevammin esseisti kuin romaanikirjailija. Sen sijaan, että harrastaisi yksilöpsykologisia syväporauksia, Kundera erittelee erilaisia filosofisia teemoja ja käyttää henkilöhahmoja eräänlaisena ihmismateriana. Merkityksettömyyden juhlassakaan ei uppouduta henkilöhahmojen psyyken syövereihin vaan heidän kauttaan Kundera luotaa eri tapoja kohdata jo romaanin nimessä esiin nouseva filosofinen teema, merkityksettömyys, joka on “olemassaolomme ydin”. Tilanteista ja persoonasta riippuen merkityksettömyyden kokeminen voi olla vapauttavaa tai ahdistavaa, luoda elämään selkeyttä ja kirkkautta tai synnyttää eksistentiaalista kapinaa.

Tämäkin on tuttua Romaanin taiteesta. Siinä Kundera suorastaan alleviivaa sitä, ettei ole psykologinen kirjailija ja että hänen romaaninsa eivät noudata psykologisen romaanin kysymyksenasetteluja.

Mutta ymmärtäkää minut oikein. Jos en katso edustavani psykologista romaania, se ei tarkoita että haluaisin riistää henkilöiltäni sisäisen elämän. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että romaanini askartelevat ensisijaisesti toisten arvoitusten ja kysymysten parissa.

Omanlaisensa suhde Kunderalla on myös historialliseen aikaan. Niin tärkeä asema kuin esimerkiksi Tsekkoslovakian poliittisilla tapahtumilla Kunderan tuotannossa on, hän tekee selvän eron kirjailijan ja historioitsijan välillä. Romaani ei ole tietyn aikakauden dokumentoimista kaunokirjallisin keinoin, vaan historialliset olosuhteet luovat romaanin henkilöhahmoille tietyn eksistentiaalisen tilanteen, jota kirjailija sitten hahmottaa ja analysoi. Romaanin taiteessa Kundera tähdentää, että Olemisen sietämätöntä keveyttä lukevan ei tarvitse tietää Tskkoslovakian historiasta sen enempää kuin minkä romaani itsessään siitä kertoo.

Romaanikirjailija on olemisen löytöretkeilijä, ei historioitsija tai profeetta.