Romaani joka lyö sielun halki

Harvaa kirjaa olen viime vuosina lukenut yhtä ahnaasti kuin Iida Rauman Hävitystä.

En yleensä ole aihevetoisten romaanien ystävä, koska niissä estetiikka helposti jää sivurooliin. Hävityksessä ei niin käy, vaan se on hurjan vahvalla proosalla kirjoitettu kertomus kouluväkivallasta ja sen seurauksista (sekä siinä sivussa myös Turun kaupungin hävitystentäyteisestä historiasta).

Hävitys täyttää kunderamaisen ihanteen, jonka mukaan romaanin on kerrottava sellaista, mikä on mahdollista kertoa vain romaanimuodon avulla. Kirjan päähenkilöiden A:n ja Iran kokemukset peruskouluvuosien henkisestä ja fyysisestä väkivallasta koskettaisivat varmaan myös realistisella perusproosalla kerrottuna, mutta Rauman vimmaiset ja vyöryttävät virkkeet lyövät melkein sielun halki – ja samalla niissä on lohdutuksen säie: että joku uskaltaa ruopata näin musertavia asioita näin syvältä.

Hävitystä lukiessa liikuin myös henkilökohtaisissa muistoissani. En joutunut kouluvuosina kokemaan läheskään yhtä raakaa kaltoinkohtelua kuin romaanin päähenkilöt, mutta tiedän, miltä tuntuu elää arkea, jota leimaa väkivallan uhka ja erilaiset ulossulkemisen käytännöt.

Edelleenkin tunnen nuo kokemukset sisälläni, vaikka kouluvuosistani on vierähtänyt paljon aikaa. Joskus olen puolivakavissani sanonut, että yläasteen vuoksi minun on mahdoton uskoa ihmisten hyvyyteen. Muutaman kerran olen suunnitellut kirjoittavani näistä asioista proosaa tai esseitä, mutta en ole uskaltanut moiseen ryhtyä.

En ole uskaltanut, koska häpeän tunnustaa olleeni niin heikko, että jouduin tönityksi ja ivatuksi. Iida Raumaltakin meni pitkä aika ennen kuin hän pystyi aiheesta kirjoittamaan. Helsingin Sanomissa hän sanoo, että kouluväkivallan hahmottamiseen ei ole olemassa kieltä.

”Ja koska siltä puuttuu kieli, siitä ei voi kertoa ilman että se kuulostaisi pieneltä ja kummalliselta, jotenkin ihan absurdilta.”

Kaikkiahan joskus kiusataan, sanottiin silloin, kun itse olin yläasteella.

Tällainen vähättelevä puhe synnyttää häpeän kaksoiskierteen; ensin häpeää sitä, mitä on kokenut, ja sitten vielä sitä, että tuntee kokemastaan häpeää, ”niin pienestä asiasta”. Ja ihmismielihän toimii niin että häpeän rinnalle nousee toinen myrkyllinen tunne: viha.

Häpeä ja viha. Niistä Iida Rauman romaani kertoo, mutta ei tukehdu niihin, vaan antaa kielen, jolla niistä on mahdollista saada ote, ymmärtää ja hahmottaa niiden sävyt ja ulottuvuudet.

Hävitys myös kontekstualisoi kouluväkivallan rakenteellisiin yhteyksiin. Se ei ole vain koululaisten välituntikäyttäytymiseen liittyvä harmillinen lieveilmiö, joka voidaan hoitaa sillä, että väkivallan tekijä ja uhri kohtaavat toisensa rehtorin kansliassa ja paiskaavat kättä ja ”sopivat” asian.

Melkein jokainen tunnustaa ja tunnistaa nykyisin rasismiin, seksismiin tai homofobiaan liittyvän väkivallan monikerroksellisiksi kulttuurisiksi ja historiallisiksi ilmiöiksi, joita vastaan pitää toimia, mutta kouluissa tapahtuvasta järjestelmällisestä alistamisesta, nöyryyttämisestä ja vahingoittamisesta puhutaan korkeintaan toisen tai kolmannen luokan ongelmana.

Hävitys siteeraa kouluväkivaltaa käsitteleviä kirjoja ja oppaita (niissä tosin ei puhuta väkivallasta vaan kiusaamisesta), jotka enemmän tai vähemmän suorasanaisesti syyttävät uhria kohtalostaan. Jos sattuu olemaan lihava, laiha, motorisesti kömpelö tai arka ja vetäytyvä, vetää luontaisesti puoleensa väkivallantekijöitä. Eräs ”tutkimus” jopa tarkastelee geneettisen perimän yhteyttä uhriksi joutumiseen.

Syyllistetäänkö rasismin, seksismin tai homofobian uhreja samalla tavalla? Sanotaanko heille, että totta kai sinua kohdellaan kaltoin, koska olet väärän värinen, väärää sukupuolta tai väärällä tavalla seksuaalisesti suuntautunut?

”Eikä häpeä jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan koulusta, eivät koskaan opettajista tai yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa vallitsevasta jatkuvasta ja painostavasta kilpailuhengestä…”

Jokunen vuosi sitten kävin pitkästä aikaa katsomassa vanhaa yläasteen kouluani Kokkolassa. Oli hätkähdyttävää, kuinka voimallisesti ikävät muistot löivät lävitseni, kuinka repiviä, ruhjovia tunteita ne laittoivat liikkeelle.

Viha ja häpeä eivät ole lähteneet minusta, eivät, vaikka itse lähdin yläasteelta kauan sitten. Kuljin lukion ja yliopiston kautta turvalliseen aikuisten maailmaan, jossa on vakava rikos, jos joku käy keskellä päivää kimppuuni ja alkaa kuristaa minua. Kukaan ei vähättele, että jouduin ”kiusatuksi”.