Ahtisaaresta, ay-liikkeestä, Heinäluomasta, Lindtmanista ja viimeksi mainitun listoista
Vanhat ja viisaat sedät julkaisivat hiljakkoin kirjan Miten tästä eteenpäin? (Docendo 2016).
Ajankohtaisen kysymyksen herättivät diplomaatti Jaakko Iloniemi, emerituspäätoimittaja Tapani Ruokanen ja nobelisti, SDP-taustainen presidentti Martti Ahtisaari.
Monella demarilla perinteinen työväenpuna levisi kirjahyllyn standaareista aina kasvoille saakka Ahtisaaren ryöpyttäessä omiaan:
”Demarit ja ay-liike ovat romuttamassa hyvinvointivaltiota.”
Ahtisaari sanoo Suomen työmarkkinoiden olevan lähes kuilun partaalla ja löytää syypään moiseen jääräpäisestä ay-liikeestä.
Eikä tuo avautuminen jää presidentiltä eepoksen ainoaksi.
Hänen kriittinen suhtautumisensa ammattiyhdistysliikkeeseen nousee esiin tämän tästä kirjaa lehteillessä.
Ahtisaari jopa pohtii:
”Miten tuommoista porukkaa voisi äänestää? Miksi he antoivat ammattiyhdistysliikkeen kaapata vallan?”
Ahtisaaren mielestä SDP on siis antanut ay-liikeelle liian suuren päätösvallan puolueessa ja sen myötä myös Suomessa.
Ahtisaaren osuvasti ”intressiorganisaatioksi” kutsumaa ay-liikettä on kuitenkin totuttu johtamaan eri tavoin kuin Suomea.
Ay-liikkeen johtamiskulttuuria on kutsuttu joskus jopa enemmistön diktatuuriksi.
Vähemmistön oikeudet ja ääni on perinteisesti tupattu jättämaan ay-liikkeessä omaan arvoonsa.
Eduskunnassa sen sijaan on totuttu toimimaan demokraattisemmin: vaikka demokratia onkin enemmistön valtaa, sitä tasapainottaa vahva vähemmistön oikeuksien suoja.
Toisin kuin ay-liikkeessä.
Mutta onko Ahtisaaren moitteille katetta?
SDP:n vahva mies ja taustavaikuttajana on puolueen entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma.
Heinäluoma opiskeli vuosina 1980–1983 valtio-oppia Helsingin yliopistossa katkaisten kuitenkin opintiensä siirtyäkseen työelämään.
Mieluisa työ Vantaalla laspuusvuotensa viettäneelle aktiiviselle nuorelle miehelle löytyi SAK:sta.
Heinäluoma toimi SAK:ssa esimerkiksi nuorisosihteerinä, puheenjohtajan avustajana ja tiedotuspäällikkönä ennen ylenemistään johtajaksi vuosiksi 1996–2002.
Vuonna 2002 Heinäluoma lähti tosissaan luomaan poliitikon uraa.
Ja näyttävän hän poliitikon urastaan tekikin. Heinäluoma on toiminut muun muassa SDP:n kansanedustajana, puoluesihteerinä ja puheenjohtajana sekä ministerinä että myös Eduskunnan puhemiehenä.
Viimeksi mainitussa toimessa ay-tausta ja -johtamiskulttuuri tuli tutuksi kaikille kansanedustajille.
Ja vähän muillekin.
Heinäluoman puhemieskausi oli osin värikäs ja hämmennystä herättävä, kuten voimme lukea vaikkapa tästä Ylen uutisesta, jossa Heinäluomaa syytettin Sauli Niinistön selkään puukottamisesta.
Kyseenalaista julkisuutta puhemies Heinäluoma sai myös sivuutettuaan systemaatisesti yhden puolueen naiskansanedustajien puheenvuoropyynnöt Ukraina-keskusteluissa maaliskuussa 2014. Tässä enemmän tapauksesta.
Syyksi tälle ilmiärtynyt Heinäluoma keksi Ylen aamulle hätäpäissään sen, etteivät naiset olleet ryhmänsä johtopaikoilla tai Ulkoasiainvaliokunnan jäseniä.
Eivät niin.
Mutta puheenvuorot suorana televisioitavaan 200 000 äänestäjän seuraamaan keskusteluun herui kyllä viidelle SDP:n kansanedustajalle, jotka eivät hekään kuuluneet ko. valiokuntaan tai ryhmänsä johtoon, kuten saatamme lukea tästä.
Kun Yle halusi Heinäluomaa asiasta haastatella, hän oli niin äkäinen, että katsoi aiheelliseksi mainita, että jos itse olisi asiasta saanut päättää, ei haastattelua olisi annettu.
Mutta kun Eduskunnan viestintäosaston pirulaiset olivat suosittaneet häntä Ylen kautta avaamaan sanaisen arkkunsa äänestäjille.
Mokomat!
Ay-piireistä tuttu johtamis- ja tiedotuskulttuuri oli tullut SDP:hen ja sen kautta kansanedustuslaitokseen.
Eduskunnassa SDP:n ryhmän puheenjohtajanuijaa heiluttaa puolueen ihmelapsi ja Heinäluoman oppipoika Antti Lindtman.
Mikä tämä Antti Lindtman sitten on oikein miehiään?
Antti Lindtman on ollut Heinäluomalle lapsuudestaan tutun Vantaan kaupungin hallituksen puheenjohtaja vuodesta 2009. SDP:n kansanedustaja reipas nuori mies on ollut vuodesta 2011.
Ennen näkyviä poliittisia toimia Lindtman työskenteli – ylläripylläri – SAK:ssa.
Vuodesta 2003 alkaen ensin SAK:n projektisihteerinä ja sittemmin nuorisosihteerinä.
Aivan kuten esikuvansa Eero Heinäluoma.
Vantaan suuret miehet. Sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tällä viikolla Antti Lindtman nousi otsikoihin. Hänen kerrottiin ryhmänjohtajan ominaisuudessa laatineen eduskunnan puhemiehille suosituslistoja. Listoja, joiden mukaisesti hän olisi halunnut kyselytunnin puheenvuorot jakaa. Eli kelle demarille annettaisiin puheevuoro kyselytunnilla ja kelle ei.
Antti Lindtman siis halusi rajoittaa joidenkin kansanedustajien puheoikeutta ja toisaalta suosia tiettyjä kansanedustajia.
Perin kyseenalaoista toimintaa. Näin Ilkka aiheesta:
”Kansanedustajan luottamustoimeen valitut ovat tuhansien äänestäjiensä asialla. Edes vahva ryhmäkuri ei saa viedä edustajilta oikeutta omaan mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen.”
Menettely sai ansiostakin osakseen kauhun sekaista kritiikkiä niin oman puolueen syrjityksi tulleilta kansanedustajilta ja perustuslakiasiantuntijoilta kuin meiltä ihan tavallisilta kaduntallaajilakin.
Yksi ymmärtäjä Antti Lidtmanille kuitenkin löytyi.
Tuskin on mikään yllätys, että mestari tukee oppipoikaansa myös hädän hetkellä.
”Ex-puhemies Heinäluoma ei näe Lindtmanin listoissa ollenkaan draamaa”.
Mielenkiintoista.
Ja entistä mielenkiintoisempaan valoon Heinäluoman arvion asettaa Ilkka:
”Tuskin on täysin aiheetonta kysyä, tekikö Antti Lindtman listoja yksin. Oikeampi arvaus lienee, että hän on joutunut kokeneempien poliitikkojen soturiksi ja toiveiden välittäjäksi.”
Hmm…
Arvoituksellista alkavaa viikkoa toivottaen,
Anzio
Niin, ja keskustelua voi jatkaa täällä. En rajoita ilmaisunvapautta, jos esiinnyt omalla nimelläsi.
Ahtisaaren kommentin ajankohta kiinnostaa. Mihin se liittyy? Tilastokeskuksen mukaan palkansaajien ansiot ovat neljä vuotta pysyneet keskimäärin samoina ja kilpailukykysopimus hiukan laskee niitä. Muiden ryhmien ansiot ovat opiskelijoita lukuunottamatta nousseet. En itsekään pidä kaikista asioista ay-liikkeessä, mutta kannattaa senkin suhteen ajatella ensimmäistä mielikuvaa pidemmälle. Miksi monet työnantajajärjestöjen edustajat pitävät nykyjärjestelmää toimivana?
Mitä kokemusta ystävälläni kunnioitetulla presidentti Ahtisaarella on ay-toiminnasta? Minkävaihtoehdon hän on esittänyt sen toiminnalle? Miten olisi pitänyt/pitäisi ay-liikkeen toimia? Ilman vaihtoehtoista visiota menee kuin eräällä ns puoluella, ”Wanhat puolueet sitä ja Wanhat puolueet tätä..” Onko ay-liikkeellä mutakin kuin neuvottelijan asema? Varsinaiset päätökset tekevät toiset tahot?