Aion tehdä alkavalla viikolla työelämäni mokan
Pienen lapsen elämä on yhtä mokailua.
Maitomukit kaatuvat pöydälle.
Saappaat täyttyvät kuravesillä.
Puhekielenkin tuottaminen ymmärrettäväksi on vähän on mitä on.
Sanat tulostuvat väärinä tai vähintäänkin hassusti taivutettuina.
Ja sekös meitä aikuisia naurattaa.
Sitten koittaa kouluaika.
Koulussa mokille ei enää naureta.
Koulussa niistä tulee rangaistavia.
Saamme lukea Wilmasta kansankyttilän viestejä lapsemme edesottamuksista opinahjossaan.
Unohduksista, tekemättömistä läksyistä.
Virheistä.
Emme toki kaikista.
Kun pilttimme vastaa väärin opettajan kysymykseen, hän nolaa itsensä koko luokan ja open edessä.
Se on kova paikka hauraalle lapselle.
Näistä mokista meille ei puhuta.
Niitä emme näe.
Joskus voimme ehkä huomata, ettei koulupäivä mennyt parhaalla mahdollisella tavalla.
Aistimme sen siitä, että lasta nolottaa.
Kiitos epäonnistumisensa, hänen itseluottamuksensa on saanut kovan kolauksen.
Lapsi alkaa pelätä virheitä.
Helsingin yliopiston empiirisen kasvatustieteen professori Markku Niemivirta kertoo havainneensa selvittäessään nuorten ja lasten asennoitumista oppimiseen ja koulutyöhön, että merkittävä osa koululaisista pyrkii välttämään virheitä ja epäonnistumisia.
Ei tämä ole kovinkaan yllättävä, mutta sitäkin vakavampi asia.
Meidät kasvatetaan välttämään virheitä.
Ja eritoten meidät suomalaiset on kasvatettu välttämään virheitä.
Ja siinä samassa välttämään riskejä.
Ja kunnianhimoa.
“Mitä ylemmäs kiipeät, sitä korkeammalta putoat.”
tai:
“Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.”
Näillä rohkaisevilla sanoilla meitä kannustetaan etenemään elämässämme. Ja organisaatioissa.
Että älä nyt liikoja yrittele, niin et sitten tule liikoja mokanneeksikaan.
Näin, vaikka virheiden välttely on huonoin mahdollinen tapa oppia: esimerkiksi matematiikka on ongelmanratkaisutaitojen harjoittamista.
Se on yrittämistä ja ratkaisuvaihtoehtojen kokeilemista.
Oikea ratkaisu löytyy vasta erehdysten kautta.
Professori Niemivirta sanookin, että oppimisen kannalta epäonnistuminen on tärkeätä sallia.
Niemivirta tuli tutkimuksissaan siihen tulokseen, että peräti kolmannes koululaisista pelkää epäonistumista.
Jopa siinä määrin, että he aktiivisesti välttävät tilanteita, joissa on edes mahdollisuus epäonnistua.
Eli 33% koululaisista ei voi eikä edes halua olla luomassa mitään suurta.
Heidät on lannistettu.
Sillä varmanpäälle pelaten ei ole koskaan luotu, eikä tulla luomaankaan mitään mullistavaa.
Onko pienellä kansakunnalla varaa siihen, että näistä lannistetuista koululaisista tulee lannistettuja opiskelijoita ja sittemmin lannistettuja työntekijöitä.
Etenkin luovilla aloilla ja asiantuntijatöissä lannistettu, virheitä kartteleva työntekijä on suorastaan kauhistus.
Tai ainakin pitäisi olla.
Etenkin, jos työnantajan ambitiotaso on tehdä jotain uutta ja suurta vallitsevat konventiot kyseenalaistamalla. Sillä jos konventioita ei pysty haastamaan, mitään uutta ja suurta ei tule myöskään saavuttamaan.
Virheitä ei siis pidä hävetä eikä pelätä.
Niistä voisi jopa iloita.
Virheet vievät organisaatiota eteenpäin.
Virheille altistavaan ajatteluun ja toimintaan pitää jopa kannustaa.
Heikoille jäille.
Mutta kun jää pettää, virhe pitää tunnistaa siitä oppiakseen.
Onneksi ihmisaivojen virheentunnistus on äärimmäisen nopeaa.
Tiede-lehti kertoo, että tutkijat ovat paikantaneet aivokuoresta alueen, jonka hermosolut vilkastuvat aina, kun ihminen huomaa mokansa.
Error, error -hälytys alkaa jo 40 millisekuntia eli sekunnin tuhannesosaa virhesuorituksen jälkeen.
Hälytystä seuraa tunnereaktio.
Se kohdistuu virheen ikäviin seuraamuksiin. Seurauksena on ärtymystä, turhautumista, sadattelua.
Mokailusta on myös fyysisiä seurauksia: ihon sähkönjohtavuus ja sydämen lyöntitiheys kiihtyvät.
Mutta mokan seuraamukset ovat arvokkaat.
Turhautuminen on tärkeätä.
Se opettaa kantapään kautta, että virhettä ei ole syytä toistaa.
Näin ihminen pyrkii suoriutumaan hommasta ensi kerralla paremmin.
Luovuusgurut saarnaavatkin, että luovassa työyhteisössä pitää suvaita virheitä.
Miten muuten ihmiset osaisivat tehdä asioita paremmin, uskaltaisivat kokeilla jotakin uutta?
Ja uuden tavoitteluun sisältyy aina epäonnistumisen riski.
Työterveyspsykologi Outi Rinne suosittelee HS:ssä ottamaan esimerkkiä Piilaaksosta, Kaliforniasta.
”Siellä suositaan epäonnistumisia luovuuden lähteenä. On osa luovaa ongelmanratkaisua tehdä virheitä ja oppia niistä.”
Kouluttaja ja työnohjaaja Pia Koponen kirjoitti kirjan Lupa mokata – Improvisointi arjessa.
Hänen mukaansa töissä ei ole tarkoitus oppia toimimaan mokaamatta.
Tavoitteena pitäisi olla sinuiksi tuleminen virheiden kanssa.
”Jos et voi tehdä virheitä, et ota riskejä. Silloin kasvusi ja kenties koko urasi kehitys loppuu siihen. Ainoa todellinen moka on olla oppimatta virheistään”, hän toteaa HS:lle.
Tätä faktaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi leimallisesti suomalaisilla työpaikoilla ei epäonnistumisia kuitenkaan katsota suopeasti.
Tämä kävi ilmi konsulttiyritys Talent Vectian tekemästä kyselystä.
Peräti neljä kymmenestä vastaajasta sanoi, ettei heidän työpaikoillaan saa epäonnistua.
Erityisesti asiantuntijatehtävissä toimiviat kokivat, ettei epäonnistumisia suvaita.
Vaikka juuri niissä tehtävissä pitäisi oppia tavoittelemaan ja saavuttamaan suuria.
Eikä suuria voi saavuttaa, jos ei aktiivisesti yritä löytää uusia polkuja.
Ja poluista suurin osa on vääriä.
Mutta sen tietää vasta, kun on ne polut käynyt.
Maukkaita mokailuja alkavalle viikollesi!
Anzio
Keskustelu jatkuu täällä.