Hyvä oppilas menettää neitsyytensä biologian luokassa

Istun Pendolinossa matkalla Poriin.

Jazzeille siis.

Kuulostaa kovin keskiluokkaiselta, sitähän se onkin.

Jazzia tai sen lievettä pari päivää. Etenkin lievettä.

Kuten huomenna maineikkaan viestintätoimiston minglaus.

Jossa kuulemma ovat kaikki.

Siispä mekin puolisoni kanssa.

Koska kutsu.

Ja huomenna myös Kirjurille.

Koska Brian.

Ja liput.

Juna kiitää juuri Toijalan ohi.

Muistoja:

Jouduin muuttamaan Toijalaan joskus 1970-luvun loppupuolella faijan duunin vuoksi.

Se oli stadilaiselle varhaisteinille paha paikka.

Siellä ei edes osattu pelata lätkää.

Fudista joten kuten.

Vaikka sanoivatkin: jalista.

Mutta ei se täysin turha reissu ollut.

Pääsin poikuudestani Toijalan Yhteislyseon biologian luokan lattialla.

Vuosi taisi olla 1979.

Heti perään toinen tunnustus.

Rikos lieneekin vanhentunut.

Hiippailimme kouluun myöhään tuona perjantai-iltana S-raudassa teetetyn Abloy-avaimen avustamina. Joku kaveri oli sattumalta havainnut, että hänen avaimensa oli identtinen koulun yleisavaimen kanssa.

S-raudassa ihmeteltiin nuorison äkkiä herännyttä intoa kopioavainten teettämiseen.

Kohta niitä oli kaikilla.

Vaikka riemua kunnan opetustoimen ylläpitämästä hippapaikasta ei kestänyt monta viikkoa ennen lukkojen uudelleensarjoitusta, ehdittiin tiloissa hurvitella muutama viikonloppu.

Teinejä örvelsi pussikaljoineen öisen koulun käytävillä enemmän kuin kylänraitilla.

En varmastikaan ollut ainoa, joka paneutui koulun tiloissa myös käytännön biologiaan.

Olin unohtanut koko jutun, mutta yhäkin lievää ylpeyttä herättävä tapahtumasarja muistui mieleen junan ohittaessa Toijalan ja päätelaitteeni VR-junanverkon suosiollisella avustuksella syöttäessä mielimusaani lomakorvilleni.

Mielimusaani vuosien takaa.

Sellaista, jolla on ollut merkitystä. Jolla on ollut rooli elämäni käänteissä. Tämän ensimmäisen muistelon kirvoitti The Sparksin Kimono My House -albumi vuodelta 1974.

Kovin pitkään äsken mainittu käytännön biologiasuoritus ei keventänyt tuppukylään muuttamaan joutuneen teinin tuskaa.

Onneksi Toijalan-reissu kesti vain pari vuotta.

Parasta ajanjakossa oli Lehmä-yhtye Aki Sirkesalo -vainaan kanssa.

Aki oli nero soittamaan.

Minä en ollut.

Mutta sanoitukset hoituivat näpsästi. Kiitos niistä vuosista, Aki. Sinne jonnekin. Toijalan taakse.

Ilman sanoitusharrastusta en varmasti olisi kirjoittajaksi ajautunutkaan.

Enkä copywriteriksi.

Kirjoitelmien lisäksi olen saanut aikaiseksi myös tyttäriä.

Kolmella eri vuosikymmenellä: Nella 1988. Silloin R.E.M.: The One I love, Oona 1990, kun Eurythmics näin: The King And Queen Of America ja Lilja 2008, silloin soi Valerie.

Onhan se elämä heitellyt, mutta pääosin hellävaroen kohdellut.

Avioiduin kuukausi sitten. Elämäni rakkauden kanssa. Olemme saman aikakauden kasvatteja. Ja molemmilla kirjoittaja- ja musiikkitausta, etenkin hänellä.

Mutta jos meille biisin valitsisin monesta tyrkystä, se on tässä. Eli Talking Heads, Take me to the river.

Mökkimmekin on Pyhtäällä, vuolaan Kymijoen varrella.

 

Tämmöistä kevyttä kesämuisteloa tänään.

Sellaiseen rohkaisen.

Mietitään ne painavat sitten syssymmällä.

 

Kohta perillä.

 

Loistavaa lomaa itse kullekin.

Ja töitä niille, joilla on.

 

Hyvää kesää toivottaa

Anzio

Kerro sinulle merktyksellisestä musiikista vaikka täällä.