Me olemme kansa, valehdelkaa meille ihanasti!

Radiosta kantautuu sunnuntain Hesaria lukiessani Fleetwood Macin hitti vuodelta 1987. “Tell me lies, tell me sweet little lies…”

Pohdin tovin valhetta ja totuutta.

Olen suunnitellut markkinointiviestintää työkseni yli neljännesvuosisadan. Olen oppinut, että vain totuudenmukainen viestintä täyttää tarkoituksensa. Mutta totuus pitää kertoa taiten.

Kiinnostavasti.

“Truth well told” on hyvä periaate markkinointiviestinnälle. Näin, koska epärehellinen tai ketunhäntä kainalossa tehty mainonta ei vain yksinkertaisesti toimi.

Ainakaan pidemmällä aikajänteellä.

Sillä kuluttaja ei halua tulla petetyksi.

Ainakaan toistamiseen.

Sama ei päde politiikassa.

Paskan puhumisesta on tullut politiikassa hyväksytty tapa.

Valehtelu kannattaa.

Se palkitaan.

Erikoista asiassa on se, että valehtelun kohteet eli osa äänestäjista eivät tunnu piittaavan siitä, että heitä kusetetaan.

He suorastaan rakastavat valheita.

Kun Perussuomalaisten puoluesiheeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi vuosi sitten kuulleensa työhaluisesta kosovolaismiehestä, jonka Suomen viranomaiset ohjasivat Kelaan, hän laseerasi uudenkaltaisen suhtautumisen valheisiin.

Tarinan mukaan Kelassa miehelle oltiin kerrottu, että “ei täällä (Suomessa) töitä tarvitse tehdä, vaan yhteiskunta elättää”.

Slunga-Poutsalo ei väittänytkään tarinaa todeksi, mutta totesi ihmisten kokevan todellisuuden näin.

Koska se on tarina, johon hänen kohderyhmänsä haluaa uskoa.

Ja sellaista tarinaa on kiva levittää.

Elää yhdessä vertaistensa kanssa samassa valheen kuplassa.

Se on ihana valhe.

Ihanien valheiden merkitystä Donald Trumpin kannatukselle on pohtinut vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak Ulkopoliittisesta instituutista. Hänen johtopäätöksensä Ylen jutussa on se, että Trumpinkaan valheilla ei näytä olevan äänestäjille juurikaan väliä.

Näin, koska Trump kertoo sellaisia valheita, joita hänen kohderyhmänsä haluaa kuulla.

Valheet ovat hänen kohderyhmästään ihania.

Salonius-Pasternak huomauttaa, että osa äänestäjistä Yhdysvalloissa on menettänyt luottamuksensa valtamediaan.

Tällöin totuus tuntuu helposti löytyvän jonkun itseä lähellä olevan ryhmän hallusta. Sellainen voi olla vaikkapa MV-lehden kaltainen epämedia tai oikeaan maaperään levitetty juoru.

Eikä silloin totuus enää välttämättä olekaan totuus.

Vaan se on ihana valhe, jossa voi kollektiivisesti piehtaroida. Aivan kuten Slunga-Poutsalo sanoi.

Ihmisryhmä kertoo tarinaa, joka suusta toiseen toistettaessa muuntuu kokemukseksi, kuplaksi, johon haluaa uskoa, vaikka tarinalla ei olisi minkäänlaista totuuspohjaa.

– Tämä on trendi, joka on näkyvissä Euroopassa ja osittain myös Suomessa. Tämä on ehkä huolestuttavampi trendi kuin yksittäisen ehdokkaan suusta tulevat valheet, arvioi Salonius-Pasternak Ylelle.

Politiikkaan on siis pesiytynyt systemaattinen valehtelu. Ei vain satunnaiset hätävalheet tai virheet, joita jokainen tekee.

– Kyse on tarkoituksellisesta asioiden sepittämisestä, mustan muuttamisesta valkeaksi, harhaanjohtamisesta, jonka henkilö tarvittaessa myöntää olkaansa kohauttaen tyyliin, olihan hyvä tarina, kerrotaan toinen tilalle, kuten Kauppalehden Brysselin kirjeenvaihtaja Kaija Ahtola kirjoittaa.

Tuore esimerkki valheesta, joka on kohdistettu tarkoin oikealle kohderyhmälle ja punottu asuun, jonka kohderyhmä haluaa uskoa:

Tunnettu Donald Trumpin tukija, yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko, Teekutsu-liikkeen kannattaja ja Minnesotan kongressiedustaja Michele Bachmann kertoi viime viikolla politicops.com-sivustolla  muun luikurinlaskettelunsa ohella että, “Valkoiset ovat kärsineet viimeisten 8 vuoden aikana enemmän kuin mustat muutaman vuoden orjuusaikanaan”.

Ja valhe puree kohderyhmään kuin hauki heinäkuisessa iltapäivälehden lööpissä.

Juuri tällaisen ihanan valheen Trumpin äänestäjät haluavat kuulla. Se antaa oikeutuksen heidän tunteilleen. Sille, että perinteiset poliitikot ovat pettäneet heidät. Että nyt koittaa heidän aikansa. He ja Amerikka ovat tuleva mahtaviksi jälleen. Make America Great Again!

“Little lies”. Hieno biisi, pitkästä aikaa kuultuna.

Samaan aikaan luen uutista puolueiden kannatuksesta. Pienet ja vähän suuremmatkin valheet linkittyvät uutiseen.

Helsingin Sanomat jukaisi tänään 28.8. puolueiden kannatusmittauksen. Siitä selvisi muun muassa, ettei Orpon valinta puheenjohtajaksi ole juurikaan nostanut Kokoomuksen kannatusta, mutta vastaavasti Li Andersonin valinta Vasemmiston johtoon näkyy kannatuksen kasvuna jo muutamana kuukautena perätysten.

Mutta tutkimuksen merkkittävimmän kohdan HS:n uutisointi ohittaa lyhyellä toteamuksella: “Niiden osuus, jotka eivät osanneet tai halunneet sanoa, mitä puoluetta äänestäisivät tai eivät kävisi äänestämässä, on 40 prosenttia. Epätietoisten osuus ei ole ollut yhtä suuri sitten tammikuun 2011.”

Jopa 40% suomalaisista äänestäjistä on vapaata riistaa – jopa ihanille valheille.

Ja puolueet kasaavat juuri nyt kovalla tohinalla ehdokaslistoja ensi kevään kuntavaaleihin. Sellaisia listoja, joilta löytyisi vaalirahvasta puhuttelevia persoonia.

Joukossa tulee olemaan paljon sellaisia ehdokkaita, jotka antavat kansalle sitä, mitä kansa tahtoo: sellaisia valheita, jotka antavat oikeutuksen heidän tunteilleen. Sille, että perinteiset politikot ovat pettäneet heidät.

Että nyt koittaa heidän aikansa!

Että heistä tulee mahtavia jälleen!

Ihania valheita.

Niitä he tulevat kuulemaan.

Sellaiseksi on maailma mennyt.

 

Totuudellista alkavaa viikkoa toivottaen

Anzio

Keskustelu jatkuu täällä.