(Kaupallinen yhteistyö: Kiasma)

 

Tutustuin ensimmäisen kerran harvakseltaan järjestettyyn nykytaiteen katsaukseen, Ars-näyttelyyn vuonna 1995.

Ateneumissa Helsingissä 11.2.-28.5.1995 järjestetty Ars95 oli silloin laajin Pohjoismaissa koskaan koottu nykytaiteen näyttely. Esillä oli 90 taitelijan töitä 25 maasta.

 

Näyttelyn teoksissa näkyi silloisen ympäröivän maailman meininki.

90-luvulla jylläsivät kovat arvot.

Ensin lama, jonka yhteydessä monelta vietiin tulevaisuuden uskon lisäksi myös mahdollisuus valoisampaan tulevaisuuteen.

Lamaa seurasi taloudellinen kasvu, josta jokainen halusi osansa.

Ja oman osan ottaminen vaati kovuutta.

Suurnäyttelyn teokset paljastivat ihmisten pelkoja.

Kovassa maailmassa pelkäsimme lähiympäristöämme.

Naapureitamme, työkavereitamme.

Toisiamme.

Ja AIDSia.

 

Ars95 puhutti lamasta nousevaa ja jääkiekon maailmanmestaruuden vankistamaa kansakuntaa.

Aivan erityisesti yleisö sekä lehdistö ja jopa tv-uutiset kohisivat verta, virtsaa ja spermaa jauhavista tehosekoittimista.

Eritteiden löyhkä herätti kuvotusta ja osa yleisöstä pelkäsi saavansa AIDS-tartunnan roiskuvasta verestä.

Minut, nuoren mainostoimistoyrittäjän sai Henrik Plenge Jakobsenin teos hämilleen.

Jakobsenin ajatus puhtaasta rakkaudesta ei kaikin osin mennyt läpi AIDSin aikakaudella.

 

 

Nykyään AIDSista ei enää puhuta suurin kirjaimin.

Sen kanssa on opittu elämään.

 

Nuori mainostoimistoni ponnisti sekin lamasta ja osoitti kasvun merkkejä.

Menin näyttelyyn toistamiseen.

Halusin ymmärtää hyrisevien eritteiden merkityksen.

En tiedä ymmärsinkö koskaan, mutta hyödynsin hälyä kirjoittamalla Mainosuutisiin rekryilmoituksen, jonka otsikko oli TERVEISIÄ ARSEESTA.

Otsikon alla oli AD Marko Muonan piirtämä blenderi, josta roiskui epämääräisiä pisaroita.

Leipätekstissä kerroin, että toimistomme etsi palvelukseensa aikaansa seuraavia mainonnansuunnittelijoita, jotka osaavat erittää näkemästään ja kokemastaan oleellisen ja tarjoilla sen kuluttajille maistuvassa muodossa.

Saimme paljon hakemuksia.

 

Jokainen Ars on ollut omanlaisensa näyttely, niistä kukin on reagoinut ajankohtaiseen taiteeseen ja sen tärkeinä pitämiin kysymyksiin.

Ars17  ei ole noussut iltapäivälehtien otsikoihin kauhistettuaan suurta yleisöä.

Mutta kohun puute ei tee näyttelyä huonoksi.

 

Ars17 paljastaa sekin jotakin ihmisten peloista.

Nykypäivän ihminen pelkää esimerkiksi yksityisyytensä puolesta.

Ihminen pohtii, miten voisi elää muille näkymättömänä, kun taskussa killuva kännykkä paljastaa sijaintimme.

Aikana, jolloin anonymiteetti on mennyttä.

Aikana, jolloin hakukone väijyy verkkovierailujamme.

Ja aikana, jolloin sosiaalista mediaa ohjaavat algoritmit tuuppivat meitä ymmärtämättämme piehtaroimaan omassa kuplassamme, mikä ikinä se sitten onkaan.

Ars17-näyttelyssä useat teokset kommentoivat ihmisten välisiä vuorovaikutusuhteita ja inhimillisiä tunteita digitaalisella ajalla.

Kuten esimerkiksi Reija Meriläisen Survivor, jota pääset pelaamaan tästä.

 

Ars17 keskittyykin post-internet-taiteeseen.

Se tarkoittaa internetin keksimisen jälkeen tehtyä ja siitä ammentavaa taidetta.

Digitaalinen murros määrittää nykyään kaikea.

Taidettakin.

 

Digimurros myös pelottaa.

Kuten AIDS vuonna 1995.

Ars17-näyttelyssä fyysinen ja virtuaalinen todellisuus sulautuvat toisiinsa pehmeästi.

On mahdotonta ymmärtää, missä niiden raja on.

Vai onko rajaa?

 

Asiaa on syytä pohtia Kiasmassa.

Sen ovi on portti rinnakkaiseen todellisuuteen.

Tai hamaan tulevaisuuteen.

35 verkkotaiteen nykyistä ja nousevaa nimeä esittelevä suurnäyttely on kiehtova katsaus uudenlaiseen ja perinteitä haastavaan tekemiseen.

Kokija saattaa löytää itsensä teoksen sisältä.

Jotkut teokset saattelevat hämmästelijänsä muihin maailmoihin.

Toiseen maailmankaikkeuteen.

Kumpi maailmoista on aito, todellinen?

Sekö jonka ilmaa hengitän vai se, jossa tajuntani juuri vierailee?

 

Tuntuu, ettei mikään konkreettisen todellisuuden logiikka päde.

Logiikka voi olla koetuksella myös perinteisempiä teoksia hämmästellessä, mutta esimerkiksi Julia Varelin taivutettuja tv-ruutuja äimistellessä maailma tuntuu taas vähän todellisemmalta.

Jopa turvallisemmalta.

 

 

 

Bloggaajakierroksella törmäsin myös teoksensa katsastaneeseen Charles Richardsoniin.

Hänen videoteoksessaan tila-avaruudessa kieppuu 3d-mallinnettuja rintakuvia, jotka esittävät taiteilijaa itseään sekä hänen lähipiiriään.

Kuviin liitetyt tavarat, kuten tahranpoistoaine, neularasia, Fishermans friend -pussi, särkylääke, urheilujuomapullo, muovipussi, munakenno, ruuvimeisseli ja latauspiuha jne. ovat alustaansa liitettyjä arvoja ja asenteita.

Kuvan kääntyessä paljastuukin, että hahmo on pelkkä ontto kuori.

Mutta kuori onkin sisältä täysin samanlainen kuin päältä.

Hmm…

Juuri, kun luulin jotakin ymmärtäväni.

 

Mutta sen ymmärtää meistä jokainen, että elämme jälleen kovien arvojen maailmassa.

Ja pelkäämme.

Nyt emme niinkään naapureitamme, työkavereitamme.

Toisiamme.

Pelkäämme trumppeja, terroria, muita maailmoja.

 

Muihin maailmoihin kannattaa tutustua.

Silloin ne eivät pelota niin paljon.

Epätodelliset.

Tai todelliset.

 

Se luo lohtua.

 

Kulunutta viikkoa lohdullisempaa alkavaa sellaista.

 

Anzio

 

Ps. Vieraile: Ars17+-verkkogalleria.

 

 

 

Ja täällä voi jatkaa juttua.