Suomeen ei synny lapsia, koska suomalaiset vihaavat lapsia

Pietari, Venäjä. Lauantai 19.10.2019

Nautimme vaimoni kanssa illallisen kansainvälisestikin laajalti tunnustetussa ravintola Banshikissa. Vastaanotimme pöytämme klo 20.00, mutta viehättävässä salissa oli vielä useita perheitä kouluikäisine lapsineen.

Ja osa lapsista telmi merkittävän kokoisessa tarkoitusta varten ylenpalttisesti varustetussa leikkihuoneessa. Moisia en rajan tällä puolen ole konsaan nähnyt.

“Jännää”, ajattelin. Meillä Suomessa ei vähänkään parempaan ravintolaan lapset ole juuri tervetulleita. Ei jälkikasvun mukana olo ole suoranaisesti kiellettyä, mutta puitteet eivät parempiin perheillallisiin myöskään rohkaise.

Ranskan Riviera, Cagnes-sur-Mer, heinäkuu 2019

Kiinnitin useana iltana huomion samaan kuin Pietarissakin myöhemmin. Kauniisti puetut piltit nauttivat illallisia perheidensä kanssa maineikkaissa ravintoloissa.

Jotkut ipanat vähän inisivät pöydissä. Taisi joku vähän sotatakin. Kohottipa joku parivuotias äänensä huomattavan painokkaaksi itkunsekaiseksi kiukuksi.

Meno ei ympäristöä häirinnyt.

Täällä se kuului elämään.

Mulkoilun sijasta lasten lailla käyttäytyvät lapset ja heitä hoivaavat vanhemmat saivat Ranskassa osakseen empatiaa ja ymmärtäväisiä katseita.

Eikä ainoastaan katseita.

Supermarketissa Cagnes-sur-Merin kylässä lapsi sai itkupotkuraivarin ja kauppias tuli rauhoittelemaan hätääntynyttä nuorta äitiä.

Lohduttavien sanojensa lisäksi hän tiedusteli, mitä äidin ostoslistalla oli, hän voisi kyllä kerätä hankinnat ostoskärryihin, jotta äiti voisi rauhoitella lastaan.

Ja näin tapahtui.

Äiti sai muilta asiakkailta tsemppauksia, olalle taputuksia ja lohduttavia hymyjä.

Helsingin Ullanlinna, raitiovaunu 3, keskiviikko 16.10. puolen päivän maissa

Sporaan tulee vähän yli kolmekymppinen äiti noin nelivuotiaitten kaksosten kera. Iloisten, mutta perin vauhdikkaiden sisarusten.

Äiti puhuu vaivaantuneen muka lapsilleen, mutta sanat ovat selvästi osoitettu enemmänkin meille kanssamatkustajille:

”No voi kun eilen oli sadepäivä ettekä päässeet purkamaan energiaanne. Nyt on vähän villi sitten päällä!”

Äiti alkaa selvästi hermostua lapsiensa päivävillistä.

”Nyt olette kunnolla! Muut matkustajat katsovat teitä jo!”

Ja niin katsoivatkin. Vieressäni istunut vanhempi pariskunta loi toisiinsa merkittäviä katseita päätään pyöritellen.

Eiralainen mummo edessäni ei peitellyt paheksuntaansa.

Vain yksi elämän ahavoittama laitapuolenkulkija yritti vilkutella lapsosille, mutta äiti peitti silmäteriensä silmät, jottei ylemmän keskiluokan tenavat saisi katsekontaktia alimman sosiaaliluokan edustajaan.

Nämä vauhdikkaat veijarit eivät kuitenkaan ole ne samat, jotka asuvat yläkerrassamme.

Tarmokkaat tenavat, joiden itkuun ja nauruun ja äänekkäämpiin leikkeihin olemme lukuisat kerrat heränneet. Usein juuri sellaisina lauantai- ja sunnuntaiaamuina, kun meillä olisi ollut vihdoinkin mahdollisuus kuitata rankan työviikon univelat.

”Heippa naapuri” –lappuja emme koskaan ole yläkertaan toimittaneet, mutta rehellisyyden nimissä olemme keskenämme puineet silloin tällöin pari tuntia turhan aikaisin päättyneitä uniamme.

”Onneksi tuo aika on kohdaltamme ohi!”

Suomalaisessa yhteiskunnassa puhutaan kyllä lapsiperheystävällisemmistä perhevapaauudistuksista, subjektiivisen päivähoito-oikeuden uudistamisesta ja nuorten perheiden aseman helpottamisesta yleensäkin.

Mutta puhutaanko meillä asenteista?

Onko meillä lapsiperheystävällinen ilmapiiri? Sellainen, jossa lapset vanhempineen ovat tervetulleita myös vähän parempiin ravintoloihin.

Sellainen, jossa kaupassa saa paitsi palvelua myös empatiaa, jos junioriosasto osoittaa äänekkäästi mieltään?

Vai toivotaanko meillä lasten raskautettuine vanhempineen olevan poissa meidän muiden silmistä. Ja syömään einesateriansa meidän parempien kansalaisten silmien ulottumattomissa omassa syrjäisessä kuplassaan.

Ja suorittamaan asiointinsa julkisissa tiloissa mieluiten ilman lapsiaan, joiden mekastusta emme haluaisi nähdä saati kuulla.

Voisiko se kolmosen eiralaismummo tarjota paheksuvan katseensa ja käytöksensä sijasta perheenäidille ripauksen myötätuntoa?

Ja voisiko se kolmosen äiti olla äitiydestään ylpeä.

Ettei hänen tarvitsisi pelotella lapsiaan muiden ihmisten huomiolla. Että hän voisi olla välittämättä töykeistä eiralaismummoista.

Tai minusta. Kolme lasta kasvattaneesta urposta, jonka mielestä nyt on muiden aika kärsiä.

On hienoa, että yhteiskunta on ryhtynyt toimiin syntyvyyden kannalta merkittävien uudistusten aikaansaamiseksi.

Mutta entäpä, jos meistä jokainen – minäkin – pyrkisi jokapäiväisessä arjessa muokkaamaan omalta osaltaan maailmaa sellaiseksi, jossa on hyvä olla äiti ja isä.

Sekä lapsi.

Sanovat, että sellaisissa on tulevaisuus.

Anzio

Keskustelu suomalaisten lapsiperheasenteista jatkuu täällä.