Tyttäreni valmentaja ei rakasta lastani

Lapsi kaipaa ja ansaitsee ehdotonta rakkautta.

Ehdoton rakkaus tarkoittaa, että lapsen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta. Sitä, että lapsi on itsessään niin arvokas, että vanhempi on valmis vastaamaan pyyteettömästi hänen psyykkisiin ja fyysisiin tarpeisiinsa, kuten voimme lukea vaikkapa tästä.

Rakkaus ei perustu siihen, mitä hyötyä kasvattaja voi ajatella saavansa lapsen kautta. Rakkaus luo pohjan myönteiselle kehitykselle, tarjoaa perustan, jolle lapsen tunne-elämä ja koko persoonallisuus rakentuu.

Kilpaurheilevan lapsen valmentajaa ei varsinaisesti kiinnosta, millainen aikuinen lapsesta tulee. Lapsen valmentajalle on se ja sama, millaisen koulutuksen lapsi hankkii, miten lapsi sijoittuu yhteiskuntaan. Millaisia ihmissuhteita hän solmii tai millaiseksi hänen itsetuntonsa kehittyy.

Lapsen valmentajaa ei lähtökohtaisesti kiinnosta, elääkö lapsi onnellisen elämän.

Ei. Sillä valmentaja on vain ihminen. Ihmiselle on tyypillistä menestyksen ja sen myötä maineen ja kunnian tavoittelu yhteisössään.

Valmentajan yhteisö on lajiliitto, urheiluseura ja lajin parissa puuhailevat ihmiset. Heidän keskuudessaan valmentaja ei saa mainetta eikä kunniaa, jos hän ei saa aikaan tuloksia.

Valmentajaa mitataan tuloksilla.

Olemme saaneet lukea vastenmielisiä tarinoita nuorten kilpaurheilussa keinot pyhittävästä tuloshakuisuudesta ja sairaista valmennusmetodeista. Ja niillä menestyvistä valmentajista.

Kilpaurheilutasolla harjoitellaan useita tunteja viikossa. Ei ole tavatonta, että lapsi viettää suuremman osan hereilläoloajastaan valmentajansa kuin työkiireisen vanhempansa seurassa.

Valmentaja saattaakin olla lapselle erittäin vaikuttava kasvattaja ja ihailtu esikuva, vaikka valmentajan motiivi on itsekkään tuloslähtöinen eikä lapsilähtöinen.

Lapsilähtöisessä kasvatuksessa lapsen käyttäytymistä ohjataan kiittämällä häntä toivotusta käytöksestä ja lapselle tarjotaan mahdollisuuksia saada paljon onnistumisen kokemuksia, kuten voimme lääkäriseura Duodecimin terveyskirjaston julkaisusta lukea.

Tällaisen kasvatuksen on tutkitusti havaittu esimerkiksi edistävän lapsen sopeutumista yhteiskuntaan, tukevan itsetuntoa ja edistävän suoriutumista koulussa.

Lapsilähtöisen kasvatuksen vastakohta on, että kasvatus lähtee aikuisen tarpeista, mielialoista ja motiiveista. Siis sellaisten aikuisten, kuten jotkut viime aikoina viljalti esillä olleet valmentajat.

Lapsen näkökulmaa ei huomioida, ollaan epäoikeudenmukaisia, mielivaltaisia ja autoritäärisiä. Tällainen kasvatustapa on Duodecimin mukaan lapselle vahingollinen, sillä autoritaarinen kasvatusmalli perustuu nöyryyttämiseen, vertailemiseen ja kilpailuttamiseen kielteisessä mielessä.

Mieli ry kirjoittaa nuorisovalmentajille osoitetussa blogissaan näin:

“Kun nuoret kokevat, että heitä syyllistetään ja alistetaan, he lannistuvat ja tulevat syyllisyydentuntoisiksi. Samalla nuoren luottamus omiin kykyihinsä heikentyy. Nuori ei saa toistuvasti kokea olevansa huono tai epäonnistuneensa jälleen harjoitustilanteessa, sillä siinä on vaaransa, että hän omaksuu epäonnistujan roolin, alkaa tiedostamattaan toimia sen mukaisesti.”

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia liikunnanopettajia ja valmentajia opettava psykologi Marja Kokkonen kertoo Länsi-Suomelle:

”Mikään oppiminen ja suorittaminen ei pelon pedagogiikalla hirveästi etene. Huutamalla, haukkumalla ja kiroilemalla saadaan enemminkin aikaan sellainen ilmapiiri, ettei urheilijan ole mahdollista saada itsestään parasta ulos.”

Hän jatkaa:

”Paras suoritus tulee tilanteesta riippumatta turvallisessa ympäristössä, jossa ihminen tulee kohdatuksi ja hyväksytyksi ja jossa on myös varaa tehdä virheitä.”

Kokkonen sanoo, että tutkimusten mukaan valmentajan huutaminen lisää ahdistuneisuutta ja epävarmuutta, jotka puolestaan nakertavat urheilijan henkistä hyvinvointia.

Lasten ja nuorten tapauksessa huutaminen voi muokata sitä, millainen ihminen urheilijanalusta kasvaa. Psyykkiset ongelmat, traumat, masennus ja käytösongelmat ovat yksi asia. Ja kasvatuksellinen puoli toinen.

”Valmentaja on aina urheilijalle roolimalli. Huutoräyhääjät eivät anna kauhean kypsää kuvaa siitä, miten pettymyksen tai epäonnistumisen tunteita käsitellään. Niitähän elämässä tulee muillakin rintamilla väkisinkin vastaan”, Kokkonen toteaa.

Usein sanotaan, että kilpaurheilussa vain voittaminen merkitsee. Että tarkoitus pyhittää keinot.

Voi olla, mutta tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia aikuisia ei nuorista pelkällä valmennuksen tuloshakuisuudella tehdä.

Lasten fyysinen ja myös alistava kurittaminen kiellettiin lailla jo 35 vuotta sitten. Tuntuu, että joidenkin lajiliittojen, seurojen, valmentajien ja meidän kunnianhimoisten vanhempien suojeluksessa nuorten urheiluvalmennus voi elää lain kouran tavoittamattomissa.

Nuorimmaiseni tapaa tanssivalmentajansa jälleen alkavalla viikolla viisissä treeneissä.

Minut tyttäreni tapaa seuraavan kerran vasta seuraavalla viikolla.

Pitäisiköhän valmentajaan tutustua vähän paremmin?

Anzio

Keskustelu nuorten urheiluvalmennuksesta jatkuu täällä.