Asiaton kirjallisuuskatsaus: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus
Aiempi blogikirjoitus, jossa todettiin Heikki Patomäen ymmärtäneen väärin yksinkertaiset taloudelliset käsitteet kuten bruttokansantuotteen, sai aikaan vauhdikasta keskustelua niin Asiattoman kommenttikentässä kuin muuallakin sosiaalisessa mediassa. Patomäen käsiteongelmat televisiossa liittyivät hänen uuteen kirjaansa “Suomen talouspoliitikan tulevaisuus”. Kirja paitsi kuvailee Patomäen ohjelman maan talouden nostamiseksi, on myös jonkinlainen Vasemmistoliiton vaalikirja.
Patomäki itse kertoi Twitterissä ilmaisunsa olleen nasevaa eikä virheellistä. Blogissaan hän puhui tiivistämisestä. Patomäen kannattajat olivat sitä mieltä, että “kirjassa kaikki on täysin oikein”. Koska kysymyksessä on (ainakin Asiattoman kannalta) merkittävä mediailmiö ja eduskuntapuolueen kampanjakirja, päätimme hankkia kirjan.
Oikeastaan mikään ei ole kirjassakaan oikein.
Kirjassaan Patomäki on vain vähän karkeistaen sitä mieltä että ihmiset haluavat ostaa sitä enemmän tavaraa, mitä kalliimpaa se on (kuvio 8), että yritykset haluavat myydä sitä enemmän tavaraa, mitä halvemmalla ne joutuvat myymään (kuvio 8), että työnteon lisääminen pienentää tuotantoa (loppuviite 53) ja että sata vuotta kaikissa yliopistoissa opetettu taloustieteen matematiikka on väärin (luku Uusklassinen talousteoria ja loppuviitteet 104-107).
Meillä on kirjan elektroninen versio, siksi sivunumeroviittauksia ei voida käyttää, vaan viittaamme lukujen ja osalukujen nimiin (esim. Johdanto) ja loppuviitteiden numeroihin.
Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ja hyvinvointiteoreema.
Patomäki toteaa johdantoluvussa (Johdanto), että “vallitseva uusklassinen teoria ja sen oppikirjaversiot lähtevät liikkeelle tehokkaiden kilpailullisten markkinoiden hypoteesista”, jota “edes rahoitusmarkkinakriisi ei pystynyt horjuttamaan”. Loppuviitteessä 4 Patomäki tarkentaa käyttävänsä tehokkaiden markkinoiden hypoteesia “laajassa merkityksessä”. Laajalla merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että hänen mielestään yleistä tasapainoa koskeva ns. ensimmäinen hyvinvointiteoreema ja rahoitusmarkkinoita koskeva tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ovat läheisiä sukulaisia, vaikka eivät olekaan tarkkaan ottaen samoja.
Patomäki ilmeisesti tarkoittaa jotain tällaista: 1) taloustiede lähtee yleensä siitä, että markkinat ovat kilpailullisia ja siksi tehokkaita, 2) rahoitusmarkkinoita koskeva tehokkaiden markkinoiden hypoteesi tarkoittaa suurin piirtein samaa kun yleistä tasapainoa koskeva ns. ensimmäinen hyvinvointiteoreema, 3) koska talouskriisiä ei voitu ennustaa, kaikki tehokkaita markkinoita koskevat hypoteesit ovat automaattisesti väärin ja 4) tämän vuoksi taloustiede on väärin.
Oikeastaan mikään tästä ei pidä paikkaansa, ei laajassa eikä suppeassa merkityksessä. Oppikirjoissa toki esitellään yleisen tasapainon teoria, ja oppikirjan tasosta riippuen kuvaillaan tai johdetaan Patomäen mainitsema ensimmäinen hyvinvointiteoreema. Teoreeman mukaan täydellisesti kilpailullisten markkinoiden yleinen tasapaino on Pareto-tehokas. Tasapainon olemassaolo ja sen tehokkuus on hieno matemaattinen teoreema ja peräisin 1950-luvulta.
Mutta on harhaanjohtavaa väittää, että taloustiede jotenkin pysähtyisi tai perustuisi tähän edes oppikirjoissa. Oppikirjoissa nimenomaan korostetaan teoreeman oletusten rajoittavuutta. Suuri osa nykyisten oppikirjojen sisällöstä keskittyy tilanteisiin, jossa teoreeman oletukset eivät ole voimassa. Syitä markkinoiden mahdolliseen epätehokkuuteen ovat mm. ulkoisvaikutukset, epäsymmetrinen informaatio, markkinavoima, etsintäkitka ja julkishyödykkeet.
Oppikirjoissa perehdytään huolella siihen, miksi ja minkälaisia tehottomuuksia nämä voivat aiheuttaa, kuinka tehottomuuden suuruutta voidaan mitata ja voidaanko tehottomuutta korjata politiikkatoimenpiteillä. Tämä on hyvin helppo varmistaa katsomalla oppikirjoja. Suosituin alkeistason oppikirja on tämä. Jos haluaa katsoa, mitä sanotaan taloustieteen oppikirjoissa, joita tutkijakoulutuksessa olevat ekonomistit lukevat, paras esimerkki on kenties tämä.
Siitä, etteivät kaikki hyvinvointiteoreeman oletukset ole voimassa ei myöskään seuraa se, etteivätkö markkinat olisi hyvä asia. Vaikka ne eivät olisikaan täydellisen tehokkaita, markkinat ovat kuitenkin usein parempi mekanismi kuin vaihtoehtoiset. (Esimerkiksi se, että Patomäki päättää mitä tehdään). Oppikirjoissa puhutaan myös siitä, kuinka markkinoita (kuten huutokauppoja) ja muita mekanismeja voidaan suunnitella niin, että ne toimisivat mahdollisimman tehokkaasti. Tehottomuuksien suuruus on myös huomattavasti tärkeämpi asia kuin niiden olemassaolo.
Patomäen teoriapitoinen analyysi ei kriisin lisäksi käsittele mitään muuta empiiristä näyttöä. On olemassa valtavasti näyttöä siitä, kuinka hyvin markkinat toimivat käytännössä. Ajattele vaikka niitä monimutkaisia ketjuja, joiden ansiosta saat tietokoneen tms., jolta luet tätä juttua. On myös runsaasti näyttöä siitä, että vaihtoehtoiset järjestelmät tuottavat huonoja tuloksia.
Patomäki ei myöskään kerro, mikä hänen markkinoille vaihtoehtoinen mekanisminsa olisi. Vaihtoehtonahan ei tyypillisesti ole hippikommuuni, vaan jonkinlainen keskitetty poliittisesti ohjattu järjestelmä. Näiden tehottomuudesta on runsaasti sekä teoreettista että empiiristä näyttöä. Patomäki ei käsittele lainkaan näitä tehottomuuksia. Sen sijaan Patomäki sivuuttaa koko kysymyksen politiikan toiminnasta, esimerkiksi siitä, millaisia mahdollisuuksia hänen investointiohjelmallaan olisi toteutua halutussa muodossa, kun se altistettaisiin todellisille poliitikoille, byrokraateille ja lobbareille.
On siis sinänsä oikein sanoa, että lähes kaikki taloustieteilijät pitävät hyvin toimivista markkinoista, mutta tämä ei suinkaan seuraa sokeasta uskosta siihen että kaikki markkinat aina olisivat tehokkaita. Väittely markkinoiden toiminnasta käy myös kiivaana, elävänä ja taatusti Patomäen kirjaa korkeatasoisempana taloustieteen sisällä.
Ja vaikka kriisi olisikin tehnyt selvää tehokkaiden markkinoiden hypoteesista tai koko suhdannemakrosta, ei tällä olisi suurta vaikutusta taloustieteeseen. Toisin kuin Patomäen kiihkoilusta voisi luulla, suhdanteita ja rahoitusmarkkinoita koskeva makroteoria on mikroskooppisen (heh) pieni osa siitä, mitä taloustieteilijät tekevät. Tämän voi kuka tahansa todeta esimerkiksi katsomalla mitä aiheita käsiteltiin viimeksi maailman ja Euroopan suurimmissa taloustieteen konferensseissa. Hauskan listan tästä on tehnyt myös Steven Landsburg, joka vastasi kriisistä intoilevalle henkilölle luettelemalla kaikki asiat, joita hänen laitoksellaan Rochesterissa on viime aikoina tutkittu.
Krugmanin ja Stiglitzin tutkimukset eivät poikkea valtavirrasta (paitsi korkealta laadultaan)
Patomäki nostaa elävistä taloustieteilijöistä esille (Johdanto ja loppuviitteet) vain Paul Krugmanin ja Joseph Stiglitzin (muuten hänen taloustieteensä loppuu viimeistään Milton Friedmaniin). Patomäki yrittää esittää, että nämä täysin valtavirtaan niin menetelmiltään kuin ajatuksiltaan kuuluvat tutkijat olisivat jotenkin hänen kanssaan samoilla linjoilla. Eivät ole. Molemmat ovat vasemmistolaisesti suuntautuneita, mutta tämä ei mitenkään tee heistä valtavirtataloustieteen ulkopuolisia. Valtavirtatatloustieteen piiriin mahtuu paljon todella erilaisia tutkijoita.
Patomäki esimerkiksi siteeraa useita kertoja Stiglitzin tuloksia markkinoiden tehottomuudesta kun markkinaosapuolilla on yksityistä tietoa. Nämä tulokset ovat osa standarditeoriaa ja itse asiassa muodostavat yhden merkittävän osan taloustieteen nykyisestä opetuksesta. Aivan samoin Krugmanin tieteelliset tulokset ovat osa valtavirtataloustiedettä. Kummankin käyttämien mallien oletukset ovat ihan yhtä “epärealistisia” tai “realistisia” kuin muidenkin merkittävien taloustieteilijöiden.
Patomäki esittää, että se, miten Krugmanin talousmaantieteellinen teoria syrjäytti vanhemman teorian, on merkki taloustieteen virheellisyydestä. Tosiasiassa se on merkki tieteellisestä kehityksestä, jota tapahtuu taloustieteessä kuten muissakin tieteissä. Sama erikoisuus kulkee läpi koko Patomäen kirjan. Hän siteeraa jatkuvasti taloustieteen sisäistä keskustelua ja pitää tieteen sisäisiä erimielisyyksiä tieteen heikkoutena. Mutta nämä erimielisyydet kuuluvat aivan tavanomaiseen tieteentekemiseen, jota ilman mitään kehitystä ei voisi olla.
Krugman ja Stiglitz käyttävät täsmälleen samoja käsitteitä, menetelmiä ja lähestymistapoja kuin muutkin ekonomistit, ja ovat sitä mieltä että heidän mielipiteensä ja tuloksensa seuraavat hyvästä “valtavirta”taloustieteestä, sen sijaan että olisivat jotenkin sen kanssa ristiriidassa.
Niukkuus
Luvussa Nykyisen talouspolitiikan pääkäsitteet ja niiden ongelmat (jäljempänä Pääkäsitteet) Patomäki väittää analysoivansa taloustieteen peruskäsitteitä. Osaluvussa Niukkuus hän siteeraa Lionel Robbinsia (k. 1984, eli aika tuoretta tavaraa Patomäen maailmassa), joka määrittelee taloustieteen tieteeksi joka tutkii inhimillistä käyttäytymistä niukkuuden vallitessa. Patomäen mukaan tämä määritelmä “lähtee liikkeelle poissulkevasta yksityisestä omistamisesta, välttää tutkimasta mistä ihmisten halut ja toiveet tulevat ja samalla olettaa että ihmisten halut ja tarpeet ovat rajattomia”. Höpö höpö.
Maailmassa, jossa ei olisi niukkuutta, kaikki asiat, joilla olisi merkitystä jollekulle, olisi mahdollista toteuttaa samaan aikaan. Mitään taloudellista, mukaanluettuna poliittista päätöksentekoa ei tarvittaisi, koska mitään merkittäviä valintoja tai päätöksiä ei tarvitsisi tehdä. Ei tarvitsisi miettiä ostetaanko uudet kengät vai uusi takki, rakennetaanko sairaaloita vai päiväkoteja, konserttisaleja vai luistinratoja, korotetaanko eläkkeitä vai alennetaanko veroja, eikä edes ollako parisuhteessa Martin vain Pekan kanssa. Kaikki nämä päätökset ovat päätöksiä niukkuuden vallitessa.
Jos kuitenkin kuulostaa siltä, että maailma, jossa tuollaisia päätöksiä ei tarvitse tehdä, on aivan kulman takana, sekään ei tarkoita, että niukkuus on ohi. Yksi Robbinsin esimerkki niukkuudesta on päätös siitä, ryhtyäkö lukemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Koska elämää on rajallinen määrä, on pakko valita. Niin kauan kuin ihmiset eivät elä ikuisesti, pysty olemaan useassa paikassa ja kaikkien kanssa samaan aikaan, niukkuus vallitsee ja päätöksiä on pakko tehdä. Samoin on tilaa taloustieteelliselle analyysille Robbinsin mielessä. Patomäen väite “niukkuuden ongelma on vain väliaikainen”, on siis täyttä puppua.
Arvoteoria
Patomäki tarttuu myös taloustieteen arvoteoriaan samassa Niukkuus-osaluvussa. Hän ei pidä siitäkään, ainakaan siitä sata vuotta sitten hylätyn teorian karikatyyristä, jonka hän esittelee. Patomäki toteaa, että “kaikki halut ja tarpeet voidaan uusklassikoiden mukaan ymmärtää subjektiivisina preferensseinä, joiden suhteellinen arvo näkyy hintoina markkinoilla.” Tämä lause ei yksinkertaisesti tarkoita mitään. Esimerkiksi ilmaisu “preferenssien suhteellinen arvo” on siansaksaa talousteorian näkökulmasta. Patomäki kenties yrittää sanoa jotakin jo aiemmin käsittelemästään yleisestä tasapainosta, mutta tämä on jo aika armeliasta tulkintaa.
Kritiikki ei hellitä. Lukija saa kuulla seuraavan tiivistelmän “1870- ja 80-luvuilla luodusta” taloustieteen arvoteoriasta: “Mikä tahansa, mikä tuo mielihyvää jollekin, on tämän teorian mukaan hänelle arvokasta eikä mitään muuta arvon tai hyvän mittaria ole. Kaikki vaihto markkinoilla on aina vapaaehtoista ja määritelmän mukaan sen pitää hyödyttää molempia osapuolia.”
Nykyisen talousteorian lähtökohtana ei ole mielihyvä. Talousteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Kaikki teoreettiset oletukset kohdistuvat suoraan valintoihin, niiden taustalla olevat psykologiset prosessit eivät kuulu standarditeoriaan lainkaan. Jos valinnat ovat johdonmukaisia, havaittujen valintojen perusteella voidaan ennustaa, mitä valitsija valitsisi joissakin toisissa olosuhteissa. Kiinnostuneen lukijan kannattaa lukea tämä ja tämä.
Tietyin edellytyksin valinnat voidaan yhtäpitävästi esittää ns. utiliteetti- tai hyötyfunktion avulla. Tämä esimerkiksi helpottaa teorianmuodostusta, koska valintakäyttäytymisen mallintamiseen utiliteetin avulla voidaan käyttää matemaattisen optimoinnin menetelmiä. Mutta utiliteettifunktiolla ei ole mitään mielihyvä- tai muutakaan tulkintaa. Se on vain yksi mahdollinen tapa kuvata valintoja, jotka ovat teorian perusta.
Valintateorian avulla voidaan mallintaa ihmisten vuorovaikutusta erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi markkinoilla. Mutta markkinoiden olemassaolo tai vapaaehtoisuus ei mitenkään sisälly valintateoriaan. Sitä voidaan soveltaa myös tilanteissa, joihin liittyy pakkoa. Perusperiaate on se, että valintateoria kertoo mitä valitsija valitsisi missäkin tilanteessa. Se, millaisia valintatilanteita (myös tilanteita, joissa valinnanvapaus on rajallinen tai olematon) tarkastellaan, riippuu siitä, mitä halutaan mallintaa.
Oppikirjateoriassa kaikkea tarkastellaan valintojen kautta. Myös hyvinvointi määritellään valintojen kautta. Jos valitset A:n kun B:kin on tarjolla, hyvinvointisi lisääntyy. Perusteorian mukaan on väärin sanoa, että valitset A:n, koska saat siitä suuremman hyvinvoinnin. Sen sijaan pitää sanoa, että saat suuremman hyvinvoinnin, koska valitsit A:n. Teoriaa ja sen sananvalintoja voidaan kritisoida, mutta on selvää, ettei teorialla ole mitään tekemistä Patomäen luonnehdinnan kanssa. Jos ei pidä taloustieteen tavasta määritellä hyvinvointi, voi kutsua sitä vaikka nimellä e-hyvinvointi tai shmyvinvointi. Teoria ei siitä huonone.
Patomäki väittää myös, että “Jos mistään edistyksestä voidaan tällaisessa subjektivistisessa maailmassa puhua, edistystä on markkinoilla mitatun arvonlisäyksen kasvattaminen. ” Tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Edistystä standardilähestymistavan mukaan maailmassa on se, että ihmisten hyvinvointi kasvaa. Yksilön kannalta tilanne A on edistystä verrattuna tilanteeseen B, jos hän valitsisi A:n vaikka B:kin olisi tarjolla. Ihmiskunnan kannalta edistys on sitä, että edistystä on tapahtunut kaikkien tai monien yksilöiden kohdalla.
On ilmeistä, että markkinahyödykkeiden tuotanto on vain osa tätä analyysiä. Valtava vapaa-ajan kasvu ja sen laadun parantuminen Suomessa ja läntisessä maailmassa on ilmeistä edistystä. Jos ihmiset saavat saman tai paremman markkinahyödykkeiden kulutustason ja samaan aikaan voivat lisätä viulukonserttojen kuuntelua tai runouden lukemista, se on edistystä taloustieteen mielessä. Missä tahansa alkeisoppikirjassa kerrotaan tästä.
Monet taloustieteen tunnistamista perusongelmista itse asiassa liittyvät juuri siihen, että ihmiset ovat kiinnostuneita muustakin kuin markkinahyödykkeiden kulutuksesta. Esimerkiksi tuloverotuksen työntekoa vähentävä vaikutus johtuu siitä, että verotus kohdistuu vain markkinahyödykkeisiin, eikä kaikkeen muuhun hyvään joka on ihmisille tärkeää. Viihteellisen esityksen siitä, mistä taloustiede on kiinnostunut, löytää tämän kirjan luvusta 10.
Taloustiede ei siis suinkaan ole kiinnostunut tuotannon maksimoinnista tai “kansantaloudesta”, vaikka monet poliitikot ja byrokraatit tuntuvat olevan. Näihin näyttäisi kuuluvan myös Patomäki itse. Vaikka hän raivoaa taloustieteen kuvitellusta markkinatuotantoa koskevasta pakkomielteestä, hänen kirjansa alussa esittämänsä “Taloustilannekatsaus – Suomi vuonna 2015” ei puhu mistään muusta kuin tästä. Mitään kuvausta siitä, kuinka vapaa-aika, perhe-elämä, kulttuuri, ajankäyttö tms. on kehittynyt ei esitetä. Kirjan johdannossa toistuvat jatkuvasti sanat “kasvu” ja “työllisyys”.
Patomäestä poiketen taloustiede ei ole kiinnostunut kasvusta ja työllisyydestä muuta kuin siinä määrin kun ne edistävät ihmisten hyvinvointia. Kasvu on hyvä asia, jos ihmiset haluavat kasvua. Jos ihmiset haluavat kasvun asemesta viettää aikaa perheen kanssa, ekonomisti on tyytyväinen. Jos ihmiset haluavat kuluttaa enemmän markkinahyödykkeitä ja siksi tekevät enemmän töitä, työllisyyden lisääntyminen on hyvä asia. Jos ihmiset haluavat työnteon sijasta kuunnella vanhaa Deep Purplea, työllisyyden väheneminen on hyvä asia. Patomäen oma ajattelu siis rajoittuu markkinatuotantoon, mutta ei taloustieteen.
Patomäki julistaa, että taloustieteilijöiden mielestä “on pelkkä subjektiivinen arvostuskysymys, saako jo yltäkylläisyydessä elävä ihminen vielä lisää (tai parempaa) ruokaa tai juomaa, vai saako hän mahdollisuuden toteuttaa itseään ja arvostusta sille, mitä tekee.” Itsensä toteuttaminen kuulostaa siltä kuin se tarkoittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka kullekin ihmiselle itselleen ovat kaikkein tärkeimpiä. Toisin sanoen niitä asioita, joita ihmiset tekevät saadessaan vapaasti valita. Itsensä toteuttaminen on siis täysin sopusoinnussa taloustieteellisen hyvinvointianalyysin kanssa, jos se ymmärretään näin.
Voi tietysti olla, että itsensä toteuttaminen on jotakin sellaista, mitä ihmiset itse eivät halua tehdä, mutta joka on jossain objektiivisessa mielessä (Patomäen mielestä?) arvokasta. Silloin ihmiset pitää pakottaa toteuttamaan itseään. Ihmisten pakottaminen itsensä toteuttamiseen on todella hyvinvointianalyysin näkökulmasta hyvinvointia alentavaa. Maailma, jossa Patomäki raahaa ihmiset väkisin ravintolasta hyvän ruoan ja juoman ääreltä toteuttamaan itseään heterodoksitaloustieteellisiin opintopiireihin ei ole hyvinvointianalyysin näkökulmasta tavoiteltava.
Yllä esitetty koskee siis tavanomaista taloudellista hyvinvointianalyysiä. Mutta jos ollaan ihan tarkkoja, taloustiede ei ole mitenkään sitoutunut siihen, että tämäntyyppistä hyvinvointianalyysiä pitää käyttää yhteiskunnallisten tulemien arvottamiseen, vaikka näin yleisesti tehdäänkin. Siksi ei olekaan mitään väliä kutsutaanko hyvinvointia hyvinvoinniksi vai joksikin ihan muuksi. Talousteoria pyrkii pohjimmiltaan selittämään yhteiskunnallisia ilmiöitä eikä arvottamaan niitä.
Hyvinvointianalyysiä pitää tässä ankarassa tulkinnassa ajatella vain välineenä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseen, ei niiden arvottamiseen. Esimerkiksi Pareto-tehokkuus ei siis sisällä mitään ajatusta siitä, että tehokas maailmantila olisi tavoiteltava. Ajatus on sen sijaan esimerkiksi se, että tehokkaat järjestelyt ovat pysyviä tavalla, jota tehottomat järjestelyt eivät ole, koska ei ole mitään muutosta, johon kaikki vapaaehtoisesti suostuisivat. Tehottomat järjestelyt puolestaan vaativat jonkin selityksen olemassaololleen. Huomattavasti Asiatonta paremmin tätä ja monta muuta kiinnostavaa asiaa käsitellään tässä.
Patomäki ei kokonaisuudessaan halua tai kykene ymmärtämään tätä. Siis sitä, mikä on taloustieteen yleensä ja erityisesti arvoteorian tavoite. Tarkoituksena ei ole kertoa mikä kaikki on arvokasta jossain suureellisessa filosofisessa mielessä. Talousteorian tarkoituksena on selittää asioiden arvo ihan jokapäiväisessä mielessä: siis esimerkiksi miksi auton arvo on 100 polkupyörää tai oluttuopin 2 kahvikupillista. Valintoihin perustuva teoria soveltuu juuri tähän tarkoitukseen. Jotta tuoppi voisi olla tässä mielessä 2 kertaa arvokkaampi kuin kahvikupponen, täytyy olla joku joka valitsee mieluummin oluen kuin kaksi kupillista kahvia, kun saa vapaasti valita.
Kysyntä ja tarjonta
Puhuessaan kysynnästä ja tarjonnasta (Pääkäsitteet-luvun osaluku Kysyntä ja Tarjonta) Patomäki ylittää itsensä. Hän esittää väitteitä, joiden kumoaminen voisi olla mikrotaloustieteen peruskurssin oppikirjan ensimmäisen luvun tehtävä (ja itse asiassa on, ks. luvun 1 tehtävä 8). Patomäki ei joko ymmärrä peruskurssitason taloustiedettä tai sitten hän johtaa lukijoita harhaan tahallaan.
Patomäki luonnehtii kysyntäkäyrän johtamista seuraavasti: (suora lainaus, numerointi Asiattoman): “Käytännössä loogis-matemaattinen johtaminen onnistuu vain sellaisessa kuvitteellisessa suljetussa ”taloudessa”, jossa on 1) yksi ”edustava” kuluttaja, jonka preferenssit ovat sisäsyntyisiä, 2) jossa on tarjolla vain yhtä samanlaista hyödykettä, 3) jossa ei ole suurtuotannon etuja, jossa 4) mitään ei koskaan innovoida ja jossa 5) yritykset kilpailevat kaikki voittonsa pois.”
Tässä on sekaisin kysyntä- ja tarjontakäyrien johtamiseen liittyviä asioita, joten niitä joudutaan käsittelemään yhtä aikaa. Ensimmäinen väite on väärin. Kuluttajan valintateoriassa kysyntäfunktio johdetaan jokaiselle kuluttajalle erikseen tämän preferensseistä. Koko talouden kysyntäfunktio saadaan laskemalla yhteen kaikkien talouden kuluttajien kysyntäfunktiot. Patomäen aiemmin kritisoimat yleinen tasapaino ja ensimmäinen hyvinvointiteoreema liittyvät nimenomaan tilanteeseen, jossa on useita kuluttajia, joilla kaikilla on eri preferenssit ja siksi eri kysyntäfunktiot.
Armelias tulkinta on, että Patomäki on yrittänyt lukea loppuviitteessä 35 siteeraamaansa Hal Varianin mikrotaloustieteen oppikirjaa. Hän on lukenut kohtaa, jossa kerrotaan edustavan kuluttajan olemassaolosta ja preferenssien ns. Gorman-muodosta ja tulkinnut asioita “nasevaan” tapaansa. Tässä keskustelussa on kysymys siitä, milloin markkinakysyntä voidaan tulkita ikään kuin yhden ison kuluttajan kysynnäksi. Patomäki (ehkä) tulkitsee, että markkinakysyntä on olemassa vain tässä tapauksessa. Näin ei ole. Markkinakysyntä on olemassa yleisessä tapauksessa. Yleisessä tapauksessa tosin markkinakysynnän muutokset kuluttajien tulojen muuttuessa riippuvat paitsi tulomuutoksen keskimääräisestä suuruudesta, myös muutosten jakaumasta. Jos Patomäki tarkoitti tätä hänen olisi kannattanut sanoa niin. Myöhemmin hän sanookin jotain tämäntapaista, mutta kovin epämääräisesti.
Patomäki käyttää myös sanaa sisäsyntyinen tavanomaisesta täysin vastakkaisessa mielessä. Kysyntäteorian oletus on nimenomaan, että preferenssit ovat eksogeenisiä (tämän suora käännös olisi kai ulkosyntyinen), eivät endogeenisiä (sisäsyntyisiä).
Väite 2) on myös väärä. Perusmuotoinen kuluttajan valintateoria koskee tilannetta, jossa tarjolla on mielivaltainen äärellinen kokoelma erilaisia hyödykkeitä.
Tuotantoteoriaa koskeva 3) on edelleen väärä. Skaalaedut voivat aiheuttaa kyllä kaikenlaisia ongelmia esimerkiksi yleisen tasapainon olemassaolon suhteen. Tarjonta on mahdollista johtaa myös tässä tapauksessa, kunhan skaalaedut häviävät riittävän suurilla tuotantomäärillä (mikä tahansa muu olisi järjetöntä). Myös tämä tiedonjyvänen löytyy mistä tahansa alkeisoppikirjasta.
Kohta 4) on vain väärin. Kuten oppikirjoissa opetetaan, tarjontakäyrät ovat ehdollisia tietylle teknologialle. Innovaatio muuttaa teknologiaa, jolloin kuten alkeisoppikirjojen ensimmäisessä luvussa todetaan, käyrä siirtyy. Tarjontakäyrään perustuva analyysi ei siis edellytä, ettei koskaan innovoida. Itse asiassa yksi ensimmäisistä esimerkeistä missä tahansa alkeisoppikirjassa on sen tarkastelu, mitä tapahtuu markkinahinnalle, kun tulee uusi tuotantoteknologiaa koskeva innovaatio.
Kohta 5) ei pidä paikkaansa. Tarjontakäyrän johtaminen edellyttää, että yritys ottaa hinnan annettuna. Eräillä lisäoletuksilla (vapaa markkinoilletulo, samanlaiset kustannukset) tästä voi seurata, että yritykset saavat nollavoittoja, so. ne eivät saa ylisuuria voittoja. Nollavoitot tarkoittavat karkeasti sitä, että nollavoittoja saava kaivinkoneen omistaja ei saa kaivinkoneinvestoinnilleen enempää tuottoa kuin vastaava investointi esimerkiksi maansiirtokoneeseen tuottaisi.
Vielä höpsömpää on kritisoida taloustiedettä tarjontakäyrän taustalla olevasta ajattelusta. Yritysten käyttäytymisestä on olemassa valtavasti tutkimustietoa (ks. esim. tämän aikakauskirjan kaikki numerot). Oikeastaan missään yritysten toimintaa koskevassa taloustieteellisessä kirjallisuudessa ei tuotantopäätöstä mallinneta sinänsä ihan ristiriidattoman tarjontakäyrän avulla. Mutta Patomäki ei tunne tai ainakaan mainitse tätäkään taloustieteellistä kirjallisuutta.
Mahdutettuaan pariin kappaleeseen uskomattoman määrän virheitä Patomäki tunnustaa: “On tavaroita ja palveluksia, joiden kokonaiskysyntä näyttäisi reagoivan hintojen muutokseen ainakin jossain määrin teorian olettamalla tavalla.” Suomennettuna: joidenkin tavaroiden kysytty määrä pienenee, kun niiden hinnat nousevat jos kaikki muu pysyy ennallaan. Toisin kuin aiemmat väitteet, tämä on tietysti totta. Samalla tavalla totta on sanoa että on olemassa esineitä jotka näyttäisivät sateella ainakin jossakin määrin kastuvan.
Ei tarvitse olla taloustieteilijä tajutakseen, että hintojen nousun vaikutus kysyttyyn määrään on väistämättä lähes kaikissa kuviteltavissa tapauksissa negatiivinen. Joka kaipaa tarkkaa empiiristä näyttöä voi vaikka hakea Google Scholarista hakutermillä “price elasticity of demand”. Kirjallisuutta on olemassa käsittämättömän paljon. Ja jos Patomäki itse lisää kysyntäänsä hintojen noustessa, hän ystävineen on tervetullut asioimaan Asiattoman Valintamyymälään. Takaamme, että hinnat siellä nousevat koko ajan.
Patomäki sekoittaa keskenään kysyntäkäyrän ja tasapainohinnan. Tasapaino on kysyntä- ja tarjontakäyrän leikkauspisteessä. Se koostuu tasapainohinnasta ja -määrästä. Leikkauspisteitä on yksi, joten tasapainohinta ei voi muuttua, ellei joko kysyntä- tai tarjontakäyrä siirry. Tyypillinen tapaus, jota alkeiskirjoissa tarkastellaan, on juuri Patomäen esimerkki. Kun uuden hyödykkeen tuotantoteknologia kehittyy, tarjontakäyrä siirtyy oikealle. Tällöin hinta alenee ja myyty määrä lisääntyy. Päinvastoin kuin Patomäki väittää, hänen siteeraamansa esimerkki on täsmälleen alkeisteorian mukainen ja sitä opetetaan varmasti juuri tälläkin hetkellä jossakin luentosalissa jossakin päin maailmaa.
Patomäki esittää vielä pari muuta samanlaista, täsmälleen alkeisteorian mukaista esimerkkiä muka todisteena teoriaa vastaan. Loppuviitteessä 39 hän esittää vielä lisää triviaaleja esimerkkejä asioista, joita voidaan mallintaa tarjonta- tai kysyntäkäyrän siirtymisinä, kuten esimerkiksi ihmisten lisääntynyttä halua kulkea polkupyörällä. Koska tämä on niin uskomatonta, toistetaan asia. Patomäki ei ymmärrä alkeisoppikirjan alkeellisinta, yleensä ensimmäisessä luvussa esitettävää teoriaa. Silti hän esiintyy julkisesti talousteorian kriittisenä asiantuntijana.
Patomäen kirja on rakenteltaan sirpaleinen. Hän käsittelee kysyntää ja tarjontaa ensin Pääkäsitteet-luvussa, jota äsken käsiteltiin. Mutta hän palaa aiheeseen uudestaan luvun Talousteorioista osaluvussa Uusklassinen talousteoria. Tämän luvun sisältö on kysynnän ja tarjonnan osalta suureksi osaksi vanhan toistamista. Mukana on jotakin uutta: Patomäki kertoo virheellisen käsityksensä siitä, mitä tarkoitetaan pitkällä aikavälillä ja lyhyellä aikavälillä. Hän kritisoi staattista kysyntä-tarjontakehikkoa ja sitten hehkuttaa:
“Tuomalla aika mukaan vertailemalla kahta peräkkäistä ajatonta hetkeä voidaan osoittaa, että markkinamuutokset voivat johtaa myös sellaiseen sopeutumiseen, joka ”yliampuu” tai muutoin tekee poikkeaman vakaasta tasapainosta mahdolliseksi. Tästä tuloksesta voidaan puolestaan johtaa erottelu lyhyeen ja pitkään aikaväliin. Lyhyellä aikavälillä markkinat voivat poiketa optimaalisesta tasapainosta, mutta pitkällä aikavälillä hyvä tasapaino lopulta löytyy.”
Kuka tahansa taloustiedettä yhtään tunteva ymmärtää, että tämä on höpötystä. Jos puhutaan staattisesta kysyntä-tarjontamallista ei voi olla mitään yliampumista tai poikkeamaa vakaasta tasapainosta. Vakaa tasapaino ei edes tarkoita mitään staattisessa mallissa. On selvää, että Patomäen puhe liittyy johonkin epämääräiseen dynaamiseen malliin. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä staattisen kysyntä-tarjontamallin kanssa, jota Patomäki väittää kritisoivansa. Patomäen käyttämät sanat eivät siis edes tarkoita mitään siinä yhteydessä jossa Patomäki niitä käyttää.
Patomäki toistaa jo vääriksi todetut väitteensä siitä, että kysyntäkäyrä olisi olemassa vain jos on edustava kuluttaja ja yksi hyödyke. Hän myös väittää, että “monet taloustieteen keskeisistä tuloksista” on johdettu kysyntä-tarjontakehikosta. Tämä on höpötystä: hän on itse toistuvasti siteerannut Varianin oppikirjaa, jota lukiessa pitäisi heti selvitä, että mitään siinä esitetyistä keskeisistä tuloksista ei ole johdettu kysyntä-tarjontakehikosta. Tämä kehikkoi on itse asiassa pedagoginen pula-ajan versio oikeasta teoriasta.
Patomäki väittää edelleen, että skaalatuotot pilaavat koko tavanomaisen mikroteorian. Näin ei luonnollisestikaan ole. Tämän olisi voinut tarkistaa vilkaisemalla oppikirjaa. On jokseenkin väsyttävää lukea Patomäen tekstiä, koska hän sekoittaa toisiinsa rajakustannukset ja keskimääräiset kustannukset. “Lyhyellä tähtäimellä rajakustannusten oletetaan olevan nousevia, kun taas pitkällä tähtäimellä tuotantokustannukset per yksikkö voivat laskea”. Rajakustannukset ja tuotantokustannukset per yksikkö eli keskimääräiset kustannukset ovat eri asia. Skaalatuotot liittyvät nimenomaan aleneviin keskimääräisiin kustannuksiin. Rajakustannukset voivat olla kasvavat, vaikka keskimääräiset kustannukset alenisivatkin. Jos Patomäki käyttäisi sekavan verbalisoinnin asemesta halveksimaansa matemaattista ilmaisutapaa, hän ei voisi sekoittaa asioita näin. Siinä yksi hyvä syy muotoilla teoriat formaalisti.
Kasvavat skaalatuotot (eli suurtuotannon edut) eivät pilaa mikroteoriaa, vaikka ne aiheuttavatkin päänvaivaa. Jos tulkitaan Patomäen sekavaa esitystä armeliaasti, hän tuntuu tarkoittavan jotakin seuraavanlaista. Hinnanottajayritykset toimivat vain alueella, jossa skaalatuotot ovat väheneviä. Mutta Patomäen mukaan skaalaedut voivat olla ikuisesti kasvavia, jolloin hinnanottajayritykset eivät toimi lainkaan. Patomäen mielestä tämän vuoksi koko tarjontateoria kaatuu.
Ensiksi on todettava, että skaalatuotot eivät järkevästi ajatellen voi olla kasvavia millä tahansa tuotannon tasolla. Kaikelle toiminnalle on olemassa taso, jonka jälkeen suurtuotannon etuja ei enää ole. Mutta tälläkään ei ole niin suurta väliä. On olemassa toimialoja, joilla suurtuotannon etuja on kaikilla käytännössä kiinnostavilla tuotantomäärillä. Tällaisella toimialalla hinnanottajayritys ei tarjoa hyödykettä. Tuloksena ei siis ole looginen ristiriita, vaan tarjontaa ei vain ole.
Jos tarjontaa kuitenkin empiirisesti havaitaan, tarjontakäyrä ei ole oikea tapa mallintaa tätä toimialaa. Mutta kukaan ei ajattelekaan, että olisi. Toimialoilla, joilla on merkittäviä skaalaetuja, voi olla vain harvoja yrityksiä, ääripäässä vain yksi. Kukaan taloustieteilijä ei sovella Patomäen esittämää teoriaa tällaisiin toimialoihin. Tarjontakäyrä kuvaa hinnanottajayrityksen käyttäytymistä, eikä hinnanottamiskäyttäytyminen ole järkevä lähtökohta tällaisten toimialojen mallintamiseen. Hakusana natural monopoly tuottaa taas tulvan kirjallisuutta tästä aiheesta. Mutta Patomäki ei näytä tuntevan tätäkään kirjallisuutta.
Tarjontakäyrällä on korkeintaan ajattelua auttava pedagoginen rooli tällaisten toimialojen ymmärtämisessä. Niiden varsinainen mallintaminen tapahtuu aivan toisenlaisilla menetelmillä. Tarjontakäyrä on yleisestikin, kuten jo mainittiin, lähinnä pedagoginen väline, eikä talousteorian viimeinen rintama. On naurettavaa samaistaa tarjontakäyrä ja moderni talousteoria, varsinkin kun käytössä on Varianin oppikirja, josta asian pitäisi välittömästi ilmetä.
Patomäki kruunaa esityksensä kuviolla 8, jossa hän esittää “realistisemman kuvan kysynnästä ja tarjonnasta”. Kuviossa tarjontakäyrä on vähenevä ja kysyntäkäyrässä on sekä kasvavia että väheneviä osia. Käyrät leikkaavat useassa pisteessä. Patomäki sanoo, että kuvio perustuu hänen tekstissä esittämiinsä asioihin. Patomäen lähestymistapa on vähintään erikoinen: hän toisaalta halveksuu täsmällistä matemaattista ilmaisua, mutta tempaisee kuitenkin hatusta matemaattisen, kuvion muodossa esitetyn teorian, jonka väittää perustuvan epämääräiseen keskusteluun kustannuskäsitteistä, joita hän ei ymmärrä.
Patomäen kuvio ei tarkoita yhtään mitään. Tämä johtuu siitä, että kuviota ei ole johdettu mistään oletuksista, joten on mahdotonta sanoa mitä se kuvaa. Onko kysyntä- ja tarjontakäyrät ehdollistettu tietyille kiinnitetyille preferensseille, tuloille, tuotantoteknologialle, muiden hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden hinnoille kuten tavanomaisessa analyysissä? Mitä oikein oletetaan yritysten toiminnasta? Ei ainakaan tavanomaista voitonmaksimointia, koska muuten tarjontakäyrässä ei ole järkeä. Mitä oletetaan kuluttajien käyttäytymisestä? Jos käyrillä on tarkoitus olla mitään yhteyttä tavanomaiseen kysyntään ja tarjontaan, niissä ei ole järkeä.
Esimerkiksi toisen käyrien leikkauspisteen vasemmalla puolella kysyntä on kasvava ja tarjonta laskeva. Sovitaan, että kysymyksessä on tuoppien kysyntä ja tarjonta olutravintolassa. Seuraava keskustelu asiakkaan ja baarinomistajan välillä kuvaa mainittua kohtaa Patomäen käyrissä.
Baarimikko: Osta kaksi olutta, 5 euroa kappale.
Asiakas: Oletko hullu? En varmasti osta kahta ellei hinta ole vähintään 10 euroa kappale.
Baarimikko: Oletko itse hullu? En takuulla myy sinulle kahta 10 eurolla kipale. Tuohon kappalehintaan saat korkeintaan yhden. Myyn kaksi vain viitosella kappale.
jne.
Patomäen graafisessa analyysissä ei siis ole järkeä. Patomäen keskustelu omasta kuviostaan on myös lukukelvotonta tekstiä. Hän esimerkiksi toteaa kuvion osoittavan, että “vapaat markkinat voivat päätyä alioptimaaliseen tasapainoon.” On vaikea sanoa tarkoittaako hän tasapainoilla mitä tahansa leikkauspisteitä vai vain niitä, jotka eivät johda baarimikon ja asiakkaan väliseen absurdiin keskusteluun. Joka tapauksessa Patomäeltä unohtui kertoa, missä mielessä jotkut tasapainot ovat optimaalisia ja jotkut eivät. Tavanomaisia kriteerejä ei varmaankaan voida käyttää, koska teoriat, joille ne perustuvat on hylätty. Ainakaan niitä ei voida soveltaa tavanomaiseen tapaan. Optimaalisuus ei siis tarkoita yhtään mitään ilman uutta määritelmää. Patomäki sortuu omaan löysään teoretisointiinsa ja saa siksi aikaan vain lukijaa rasittavaa käsitemölinää.
Patomäki ja heterodoksimatemaatikko Steve Keen.
Lukijaa (jos tässä vaiheessa on yhtään lukijaa jäljellä, mitä epäilemme) on jo rasitettu kovasti Patomäen näkemyksellä kysynnästä ja tarjonnasta. Koko “uusklassista” teoriaa kuvaava osaluku puhuu käytännössä vain tästä. Patomäki toistelee vanhoja väärinymmärryksiään ja tarjoaa muutaman uuden. On kenties aavistuksen mielenkiintoisempaa tarkastella sitä, mistä Patomäen virheet ovat peräisin. Yksi keskeinen syyllinen tähän paljastuu lukemalla Patomäen viittauksia. Loppuviitteistä 104-107 voi päätellä, että Patomäki perustaa tarkasteluistaan suuren osan Steve Keenin tuotantoon. Keen onkin Asiattoman lukijoille jo tuttu.
Ihminen, joka väittää, että taloustieteen oppikirjateoria on täysin epärelevanttia, on Asiattoman väen mielestä väärässä. Väite on kuitenkin koherentti ja asiasta voidaan keskustella. Mutta ihminen, joka väittää, että oppikirjateoria on matemaattisesti virheellinen, on joko todellisuudesta vieraantunut, täysin tietämätön, tai niin kyyninen, ettei tosiasioilla ole hänelle mitään merkitystä.
Yhtä järkevää olisi väittää, että oppikirjatason aritmetiikka olisi väärin tai että matematiikan laitoksen differentiaalilaskennan ykköskurssin sisältö on väärin. Teoria ei yksinkertaisesti ole matemaattisesti väärin. Sitä on opetettu vuosikymmeniä taloustieteen ja matematiikan laitoksilla. Jokainen, joka tietää mitään formaalista teorianmuodostuksesta ja siitä kuinka sitä kritisoidaan, ymmärtää ettei oppikirjataloustieteessä ole matemaattisia virheitä.
Steve Keen, jota Patomäki siis ahkerasti siteeraa, on kuuluisa nimenomaan siitä, että hän väitti löytäneensä oppikirjateoriasta matemaattisen virheen. Luonnollisesti tämä ei pitänyt paikkaansa. Virhe oli Keenin, joka ei osaa alkeismatematiikkaa. Patomäki siteeraa Keenin kirjaa laajalti (esim. loppuviitteet 104-107), ilmeisesti myös kohtaa, jossa tämä väittää osoittaneensa taloustieteen matemaattiset virheet. Tämä on kenties Patomäen kirjan synkintä antia. Tosiasioilla ei näytä olevan mitään väliä. Patomäki on valmis väittämään että yksi plus yksi ei ole kaksi, kunhan se tukee hänen “argumenttiaan” taloustiedettä vastaan.
Henkilöä, joka siteeraa Steve Keeniä, ei voi ottaa vakavasti.
Taloustieteen matemaattisuus ja teoreettisuus
Kysyntä ja tarjonta -osaluvussa Patomäki kritisoi taloustiedettä mm. seuraavasti: “Taloustieteilijät (ja varsinkin teoreetikot) saattavat kokea käytännölliset kiinnostuksen kohteet kokonaan turhiksi. Tieteelliseltä näyttävästä graafisesta ja matemaattisesta teoretisoinnista tulee tarkoitus itsessään.” Loppuviitteessä hän siteeraa Mark Blaugin 20 vuotta vanhaa juttua taloustieteen silloisesta tilasta ja perustelee myös tällä johtopäätöstä siitä, ettei “käytäntö” kiinnosta taloustiedettä. Blaug valittaa mm. taloustieteen lippulaivajulkaisun American Economic Reviewin (AER) tylsyyttä ja “skolastisuutta”.
On tarpeetonta ryhtyä käsittelemään tässä sitä, millainen taloustieteen ja AER:n tila oli 20 vuotta sitten. Mutta katsotaan AER:tä nyt. Uusimman numeron sisällysluettelossa on 14 artikkelia. Näistä 11:ssä on liitteenä tilastoaineisto, eli ne ovat luonteeltaan empiirisiä. Tämä kai on lähimpänä “käytäntöä” mitä tieteessä päästään. Muutamia tutkimusaiheita: Etelävaltioista Pohjoisvaltioihin muuttaneiden mustien amerikkalaisten kuolleisuus, malarian hoitaminen, ympäristöriskit ja asuntojen hinnat, työkokemuksen vaikutus palkkaan.
Mielikuvitukseltaan rajoitetun Asiattoman väen on vaikea kuvitella mitään “käytännöllisempiä” aiheita kuin nämä. Mitään blaugin tarkoittamaa skolastiikkaa ei ole havaittavissa. Patomäki ei taaskaan joko tiedä tai teeskentelee, ettei tiedä mitä taloustieteilijät tekevät. Taloustiedettä luonnehtii nykyisin voimakas empiirinen suuntautuminen. Itse asiassa niin vahva, että jotkut johtavat taloustieteilijät ovat huolissaan siitä, ettei teoriaa hyödynnetä tarpeeksi. Jos selaa kenties suosituinta esitystä empiirisestä taloustieteestä, on todella vaikeaa löytää mitään tukea Patomäen syytöksille liiasta teoriasta. Tilastotietoa empiirisen ja teoreettisen tutkimuksen määrästä taloustieteessä löytyy täältä.
Patomäki väittää, että matematiikan kieleen puettu teoria on jotenkin “käytännön” vihollinen. Asia on juuri päinvastoin. Käytännöllinen eli empiirinen tutkimus edellyttää tilastotieteellisten menetelmien käyttöä. Jotta näitä kaikelle empiiriselle tieteelle yhteisiä menetelmiä voidaan käyttää, on tutkittavat hypoteesit pakko pukea matemaattiseen, tyypillisesti mallien parametrejä koskevien rajoitusten muotoon. Teorian matematisointi on siis edellytys hyvälle empiiriselle tutkimukselle. Eikä tämä muuten koske vain taloustiedettä. Myös sekä politiikan tutkimuksen että sosiologian parhaissa tutkimuksissa käytetään ihan samanlaisia menetelmiä.
Asiattoman väen voimat uupuivat ainakin vähäksi aikaa tähän. Emme päässeet Patomäen kirjassa edes puoleenväliin, emmekä pystyneet kommentoimaan kuin murto-osaa siitä mitä olisi pitänyt, edes siinä osassa josta kirjoitimme. Kenties Asiattoman Patomäki-sarja jatkuu joskus tulevaisuudessa.
Hei,
timanttinen postaus! Hyvää, huolellista käsittelyä. Muutenkin teette hyvää työtä talousblogosfäärin ja talouskeskustelun makrovinoutuneisuuden oikaisemisessa.
Nopea huomio: loppuviite 53 ei ainakaan omassa paperiversiossani puhu siitä, että työnteon lisääminen pienentää tuotantoa, vaan se puhuu Cobb-Douglasista (alkaa "Kun tuotantofunktiolle annetaan tavanomainen Cobb-Douglas-muoto").
Negatiivisenä esiintyvä L (labour) termi yhtälössä tarkotitaa että työvoiman lisääminen pienentää tuotantoa. Patomäki on tietysti alun alkaenkin kirjoittanut Cobb-Douglas tuotantofunktion päin seiniä. Oikeaan versioon voi tutustua vaikka täällä: http://en.wikipedia.org/wiki/Cobb%E2%80%93Douglas_production_function
-Kikka
Jahas, Katsastaja H olikin vastannut jo huomioosi.
-Kikka
Onpa hyvä, että joku jaksaa tehdä tällaista työtä; se ei varmaankaan ole kovin palkitsevaa.
Se, että Patomäki siteeraa Keeniä ja intoilee hänestä on tietysti vähän tylsää. Hänhän todennäköisesti tuhlaa valtavan määrän voimavaroja pilaamalla niiden nuorten elämän, jotka ovat hänen opissaan. He ovat luulleet investoivansa henkiseen pääomaansa, mutta eivät tosiasiassa opi mitään hyödyllistä. Vielä paljon tylsempää on se, että Patomäki ei ole ainoa, jonka mielestä Keenin sanomassa on järkeä. Mies on viime vuosien aikana kutsuttu useaan otteeseen vierailulle Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, jossa moni ns tutkija pitää häntä merkittävänä ajattelijana. Nämä kriittiset tieteilijät eivät ole ilmeisesti jaksaneet perehtyä edes siihen lyhyeen tekstiin, jossa Keenin matematiikan taitojen taso paljastetaan.