En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa niin laulaa
Nämä Eino Leinon sanat ovat varmaankin monen runoilijan mielessä tällä hetkellä. Miksikö? No siksi, että Jätkäsaareen on valmistumassa muusikoille tarkoitettu vuokratalo nimeltään Jallukka.
Talo on rakennettu kaupungin vuokratontille ARA-säännösten mukaan, mikä tarkoittaa sitä, että asuntojen vuokrat ovat alle markkinavuokrien. Toisin sanoen helsinkiläiset veronmaksajat tukevat Jallukan asukkaita. Tämä on ilmeisesti nerokas järjestely, koska kun Jallukalle sopiva tontti löytyi
Taloushallintokeskus, tonttiosasto, kaupunkisuunnitteluvirasto – kaikki olivat innoissaan.
Kuten uskollisimmat lukijamme ehkä arvaavatkin, Asiattoman toimitus on tästä innostuksesta hieman ihmeissään. Mutta selitetäänpä asia myös blogin mahdollisille uusille lukijoille.
Jallukan tapaisissa järjestelyissä on kaksi ongelmaa.
Ensimmäinen on helsinkiläisten muusikoiden yhdenvertaisuus. Tarkastellaan yksinkertaisuuden vuoksi bändikavereita Paulia ja Mikkoa. He ovat molemmat pienituloisia muusikoita, jotka täyttävät ARA:n asukasvalintaehdot ja ovat siten soveliaita Jallukan asukkaita.
Ongelma on se, että Jallukassa on vapaana vain yksi asunto. Asunnon saa Mikko. Kenties Mikolla on paremmat yhteydet Jallukan omistavaan yhdistykseen tai sitten Mikolla vain kävi asukasvalinnassa parempi tuuri. Ehkä hänen hakemuksensa sattui asukasvalitsijan silmiin ennen Paulin hakemusta.
Oli miten oli, halvan asunnon myötä Mikko säästää asumismenoissaan. Säästyneet rahat Mikko voi käyttää vaikkapa uuteen kitaraan.
Entäs Pauli? No Paulia Jallukka ei auta yhtään. Itse asiassa Pauli maksaa Jallukan takia hitusen verran korkeampia veroja ja asumiskustannuksia verrattuna tilanteeseen, jossa Jallukan tilalla olisi tavallinen vapaarahoitteinen talo. Paulin haave uudesta soittimesta on yhä kauempana.
Toinen näkökohta on kaikkien pienituloisten helsinkiläisten yhdenvertaisuus. Helsingissä asuu myös pienituloinen runoilija Lauri. Lauri on vielä Pauliakin huonommassa asemassa. Laurilla ei ole mitään asiaa Jallukkaan, koska hän ei osaa laulaa tai soittaa, mutta hän maksaa Jallukan takia korkeampia veroja ja asumiskustannuksia. Pauli sentään voi yrittää uudelleen, kun Jallukasta seuraavan kerran vapautuu asunto. Ehkä Laurin pitäisi ottaa laulutunteja.
Esimerkki paljastaa, että Jallukka on luonteeltaan tulonsiirtojärjestelmä. Jotkut pienituloiset muusikot saavat julkista tukea, jonka osaltaan rahoittavat muut ihan samanlaiset muusikot ja pienituloiset helsinkiläiset, jotka eivät pääse Jallukkaan.
On syytä olla innoissaan: Mikko sen uuden kitaran takia. 2 muuta joutuvat vähän enemmän maksamaan, mutta hekin ovat innoissaan. Onnenpotku osui nimittäin aika lähelle ja ensikerralla saattaa hyvinkin osua omalle kohdalle. Melkein kaikki kannattavat tälläistä->eroon pääseminen on vaikeaa. Myös se tekee tästä hankalaa, että Jallukka avataan liput liehuen ja torvet soiden, mutta verot kerätään enempi hiljaisuudessa.
Epäilen vahvasti, ettei Pauli joudu maksamaan yhtään sen enempää Jallukan takia kuin ennenkään. Kysymyksessä on niin pieni summa kokonaisuudessa, että tuskin se näkyy kansalaisen veroissa yhtään mitenkään. Mikähän oli siis jutun pointti? Se, ettei mitään apua saa antaa taiteilijoilla, koska kaikki eivät sellaista saa? Pienituloisten yhdenvertaisuuden nimissä pitää varmaan sitten lopettaa kaupungin vuokra-asunnot kokonaan, koska aina joku köyhä jää ilman asuntoa. Kuinka paljon Jallukka nostaa kaupungin verotuloja, jos Mikko uuden kitaran ja ainaisen rahahuolien pienentyessä saa inspiraation maailman laajuiselle hitille?
Epäilet vahvasti, että valtiolla on joku pohjaton rahakirstu, josta julkishyödykkeet maksetaan? Itsehän epäilen, että valtion tuottamat hyödykkeet rahoittavat kansalaiset veroistaan.