Huippuasiallisesti hiilidioksidipäästötutkimuksesta

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hiljattain Aalto-yliopiston hiilidioksidipäästöjä koskevasta tutkimuksesta. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli HS:n mukaan, että “uudisrakennusten asukkaiden hiilijalanjälki on kaupunkikeskustoissa jopa puolet suurempi kuin väljemmin rakennetuilla alueilla.” Tämän perusteella jutussa todetaan, että “nykyisenlainen keskusta-alueiden tiivistäminen ei ehkä ole hiilitehokkain tapa järjestää asumista.”

Keskustalaiset (eivät siis keskustassa asuvat, vaan kepulaiset) ehtivät jo innostua. Valtakunnanhajauttaja Matti Vanhanen siteerasi tutkimustuloksia HS:ssä julkaistussa polveilevassa mielipidekirjoituksessa.

Tutkimuksen ja sitä koskevan uutisoinnin ongelmia on jo ehtinyt kommentoida esimerkiksi Osmo Soininvaara. Mutta kukaan ei tietääksemme ole vielä kertonut tarkasti, mitkä ovat keskeiset ongelmat tämäntyyppistä tutkimusta tehtäessä ja kuinka ne voidaan edes periaatteessa ratkaista. Tutkimuksesta lehdistölle kertovan professorin olisi ehdottomasti pitänyt tuoda nämä asiat selvästi esiin.

Tätä kirjoitettaessa ei ole ollut käytettävissä varsinaista tutkimusraporttia, vaan pelkästään HS:n juttu. Näin ollen kysymyksessä on siis mediakritiikki, eikä varsinaista tutkimusta koskeva.

Kaupunkikeskustassa ja väljässä lähiössä asuvien hiilijalanjälki on erilainen kahdesta eri syystä. Yhtäältä keskustassa asuu erilaisia ihmisiä tai perheitä kuin lähiöissä. Toisaalta samanlaistenkin perheiden aiheuttamat päästöt ovat erilaisia eri ympäristöissä. Asuinympäristön vaikutusta tutkittaessa jälkimmäinen seikka on kiinnostava, ei ensimmäinen. Asuntopolitiikan avulla on tarkoitus vaikuttaa ihmisten asuinympäristöihin, ei siihen, millaiset tulot ihmisillä on, kuinka monta lasta he hankkivat tai mihin elämänvaiheeseen heidän ensimmäinen avioeronsa sijoittuu.

Sen havainnon tekeminen, että lähiöissä asuvien päästöt ovat keskimäärin pienemmät kuin keskustassa asuvien on siis politiikkanäkökulmasta aika epäkiinnostavaa. Se, että tulotasoltaan, koostumukseltaan ja muilta ominaisuuksiltaan erilaisten perheiden päästöt ovat erilaisia ei sisällä asuntopolitiikan kannalta olennaista tietoa. Jotenkin on pystyttävä selvittämään, miten asuinpaikka vaikuttaa samanlaisten perheiden päästöihin.

Yksinkertainen tapa mennä oikeaan suuntaan on perheiden ominaisuuksien vakiointi tilastollisesti. Tämä voi kuulostaa samanaikaisesti todella tylsältä ja aika vaikealta, mutta on todellisuudessa ihan kivaa ja suoraviivaista. Jokainen tilastotiedettä yhtään tunteva tietää mistä on kysymys. Perusmenetelmien avulla voidaan poistaa lähiöasukkien ja keskustalaisten (siis keskusta-asujien, ei kepulaisten) päästöeroista kaikkien tilastoista havaittavien perheen ominaisuuksien, kuten koon, tulojen, koulutuksen ynnä muun vaikutus. Jäljelle jää näistä puhdistettu, tai kuten slangissa sanotaan, näiden suhteen “vakioitu” hiilipäästöjen ero.

Aika moni kommentaattori esimerkiksi sosiaalisessa mediassa toi esille juuri tämän. HS:n jutussa ei käsitelty asiaa kunnolla. Toimittajankin olisi pitänyt huomata, että jotain on vialla vain katsomalla jutun yhteydessä olevaa taulukkoa. Siitä käy esimerkiksi ilmi, että vaikkapa lomamatkojen aiheuttamat päästöt ovat aivan erilaisia eri paikoissa asuvilla. Jos jutussa esitetty tulkinta tuloksista olisi oikea, tarkoittaisi tämä, että lähiöön muuttaminen vähentäisi ihmisten lomamatkailua merkittävästi. Pelkkä perheiden tulotason ja koostumuksen vakiointi poistaisikin varmaankin suuren osan havaituista päästöeroista.

Onko ongelma siis korjattavissa yksinkertaisesti vakioimalla perheiden ominaisuudet tilastollisella menetelmällä? Valitettavasti ei välttämättä. Tilastollinen vakiointi voidaan nimittäin tehdä vain niiden ominaisuuksien suhteen, joista on tieto tutkijoiden käyttämässä Tilastokeskuksen aineistossa. Mutta aineiston perusteella täsmälleen samanlaiselta näyttävät perheet eivät ehkä kuitenkaan ole samanlaisia. Jos olisivat, miksi ihmeessä toinen asuisi lähiössä ja toinen keskustassa?

Se missä perheet päättävät asua, johtuu monista asioista, joista vain osa voidaan havaita Tilastokeskuksen aineistosta. Toki päätös riippuu perheen tuloista, lasten määrästä, isän ja äidin ammateista ja niin edelleen. Mutta se riippuu myös siitä, millaisesta asuinympäristöstä perheenjäsenet pitävät, millaisia kouluja he arvostavat, kuinka tärkeitä luonnonläheisyys ja hiihtomahdollisuudet ovat. Monet näistä arvostuksista vaikuttavat myös siihen, millainen perheen hiilijalanjälki on.

Kahden tilastojen perusteella samanlaisen lähiö- ja keskustaperheen hiilijalanjälki voi siis olla erilainen siksi, että perheet ovat erilaisia tavoilla, joita ei suoraan havaita tilastoista. Perheiden havaittavissa olevat erot on helppo vakioida tilastollisesti, mutta havaitsemattomia ei. Juuri tämä on itse asiassa hiilijalanjälkitutkimuksen keskeinen ongelma. Itse asiassa havaitsemattomien erojen ongelma on yksi merkittävimmistä empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ongelmista ylipäänsä.

Onko ongelmalle olemassa ratkaisua? Sopivissa olosuhteissa on. Perheet voitaisiin esimerkiksi lääketutkimuksen tapaan satunnaisesti pakottaa muuttamaan kuka lähiöön, kuka keskustaan. Kokeen tuloksena saataisiin selville asuinpaikan vaikutus hiilijalanjälkeen. Perustuslakiviisaat tuskin sallisivat tällaisen kokeen järjestämistä. Mutta hyvällä tuurilla tutkijat voisivat löytää jonkin tekijän, joka vaikuttaisi ihmisten asuinpaikkaan vähän samalla tavalla satunnaisesti kuin esimerkin koetilanteessa. Sopivaa menetelmää käyttäen tätä hyödyntämällä olisi mahdollista selvittää asuinpaikan todellinen vaikutus.

Itse asiassa tämäkään ei ehkä vastaisi asuntopolitiikan kannalta olennaisimpaan kysymykseen. Hiilitehokkuuden kannalta tärkeää on se, vaatiiko saman hyvinvointitason saavuttaminen samalta perheeltä enemmän hiilipäästöjä keskustassa kuin lähiössä. Tämän selvittäminen vaatisi aiemmin mainitun lisäksi myös sen arviointia, miten perheet arvostavat erilaisia hyvinvointiinsa vaikuttavia tekijöitä. Tällainenkin tutkimus on ihan mahdollista tehdä, sellaisia tehdään koko ajan taloustieteessä.

Hiilitehokkuusmielessä hyvän asuntopolitiikan etsiminen empiirisen tutkimuksen avulla on siis mahdollista. Tällaista tutkimusta on myös tehty. Mutta se vaatii huolellista tutkimuskysymysten määrittelyä, sopivaa tutkimusasetelmaa ja oikeiden empiiristen menetelmien hyödyntämistä. Tutkijoiden pitäisi tuoda tällaiset asiat haastatteluissa erittäin selvästi esiin, ettei HS:n jutun tapaista täysin harhaanjohtavaa tietoa levitettäisi.