Humpuukia työviikon pituudesta

Viime viikon jaetuimpia juttuja taisi olla Helsingin Sanomien nasevasti otsikoitu kolumni “Työajan pidentämisen sijaan meillä pitäisi olla uskallusta lyhentää työviikkoja ja minilomailla useammin”. Sitä on jaettu sosiaalisessa mediassa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Kolumnistin kerrotaan olevan “tekniikan tohtori ja digitaalisten hyvinvointipalvelujen konsultti”. Konsultti-kolumnisti väittää kirjoituksessa muka tieteelliseen tutkimukseen perustuen, että suomalaiset tekevät liikaa työtä.

Valitettavasti kirjoittajan taloudellinen ajattelu on täysin virheellistä. Johtopäätökset eivät seuraa siteeratuista tutkimustuloksista, vaikka ne pitäisivätkin paikkansa. Paikkansapitävyys on sekin todella kyseenalaista, sillä kolumnin keskeisenä perustana oleva tutkimus on väärin tehty.

Vaikka lomailu on kivaa, ei silti välttämättä kannata lomailla enempää

Kirjoitus jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä kolumnisti nojautuu tutkimuksiin, joissa kerrotaan, että ihmiset voivat paremmin lomalla ja viikonloppuina kuin töissä. Kolumnissa esitellään sellaisia tieteen riemuvoittoja kuin että “tutkijat totesivat loman hyvinvointia nostattavan vaikutuksen johtuvan sen aikana koetusta rentoutumisesta”.

On selvää, että lomailu on mukavaa. On myös täysin mahdollista että lomailulla on merkittäviä terveysvaikutuksia. Ylipäänsä vapaa-aika on kivaa ja arvokasta. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että vapaa-aikaa pitäisi viettää nykyistä enemmän.

Monet muutkin asiat ovat kivoja ja arvokkaita. Esimerkiksi hyvä sohva, käytännöllinen mökkilaituri tai vaikka tilli. Tarkoittaako se, että tillin syöminen on kivaa sitä, että tilliä pitää ostaa nykyistä enemmän? Ei tietenkään. Voi hyvin olla, että ihmisten tillin kulutus on aivan sopivalla tasolla.

Sama pätee vapaa-aikaan. Vapaa-aika on kivaa, mutta niin ovat monet muutkin asiat, esimerkiksi rahalla saatavat palvelut ja tavarat. Näiden hankkimiseksi pitää tehdä työtä, eli myydä vapaa-aikaa. Jokainen ihminen joutuu päättämään mikä on sopiva tasapaino kulutuksen, ammatin palkitsevuuden jne. ja vapaa-ajan välillä. Kukin kohtaa tietysti tässä päätöksenteossa myös henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja elämäntilanteestaan johtuvia rajoitteita.

Mutta tärkeä asia on, että vapaa-aika joutuu kilpailemaan kaikkien muiden kivojen asioiden kanssa. Siitä, että vapaa-aika on kivaa, ei voida päätellä että työtä pitäisi tehdä vähemmän ja viettää enemmän vapaa-aikaa.

Aivan kuten siitä, että tilli on tosi hyvää kalan kanssa, ei voida päätellä että sitä pitäisi syödä enemmän.

Oikea työviikon pituus ei ole se, jolla suorituskyvyn huippu saavutetaan

Kolumnin toinen osa käsittelee työviikon pituutta. Kirjoittaja siteeraa australialaista tutkimusta, jossa on havaittu, että ihmisten älyllinen suorituskyky alenee, jos he työskentelevät yli 25 tuntia viikossa. Suorituskykyä on mitattu erilaisilla testeillä. Tutkimuksen tekijät ovat sitten analysoineet testituloksia tilastollisesti. Laskelmien perusteella tutkijat ovat päätyneet siihen, että älyllinen suorituskyky nousee työviikon pituuden mukana aina 25-tuntiseen viikkoon asti. Sen jälkeen työviikon pidentäminen alkaa alentaa suorituskykyä.

Tutkimus on lähinnä naurettava. Siinä käytetyt menetelmät eivät kestä päivänvaloa. Tutkimuksessa käytetään työajan älykkyysvaikutusten arviointiin ns. instrumenttimuuttujamenetelmää. Valistuneelle lukijalle on ensilukemalta päivänselvää, että menetelmää käytetään tutkimuksessa väärin. Taloustieteellisellä slangilla sanottuna käytetyt instrumentit eivät ole valideja.

Tämä puolestaan tekee tutkimustuloksista täyttä roskaa.

Synkeämpää on kuitenkin kolumnistin aika täydellinen taloudellisen ajattelun puute. Kolumnistin näkemys tuntuu olevan, että oikea työajan pituus on se, joka johtaa korkeimpaan ajatustyön suoritustasoon. Tässä ei ole mitään järkeä.

Oletetaan hetken aikaa, että kolumnistin siteeraama tutkimus on oikeassa ja ihmisen älyllinen suorituskyky saavuttaa huippunsa, kun työviikko on 25 tunnin mittainen. Oletetaan lisäksi, että tutkimuksessa käytetyt älyllisen suorituskyvyn mittarit todella mittaavat ajatustyöläisen tuottavuutta. Tämäkään ei toki ole mitenkään itsestäänselvää.

Tarkoittaako tämä, että 25 tuntia on järkevä työviikon pituus? Ei. Toki ajatustyön tuottavuus tuntia kohden alkaa alentua, kun työviikkoa pidennetään 25 tunnista. Mutta toisaalta tunteja ja sitä kautta tuotosta saadaan enemmän. Työviikon pituuden lisääminen voi hyvinkin johtaa työntekijän kokonaistuotoksen merkittävään lisääntymiseen, vaikka tuotos tuntia kohden laskisi.

Vaihtoehtona voi esimerkiksi olla 25 tuntia huipputuottavuudella tai 35 tuntia vain pikkuisen alemmalla tuottavuudella. On selvä, että työntekijän tuotos on suurempi jälkimmäisessä vaihtoehdossa.

Mutta työn tuotos ei ole ainoa työviikon optimipituuteen vaikuttava seikka. Työnteko on ikävää, ja mitä enemmän sitä joutuu tekemään, sen ikävämmäksi työ käy. Kolumnisti ei ota huomioon työviikon pituutta pohtiessaan lainkaan tätä työntekijälle työnteosta aiheutuvaa kustannusta. Tämä on kummallista, koska kolumnin alkupuoli keskittyy vapaa-ajan ihanuuksien hehkuttamiseen. Parhaan mahdollisen työviikon pituuden arvioinnissa menetetyn vapaa-ajan ja alentuneen toimintakyvyn kustannukset ovat tietenkin avainasemassa.

Laskuesimerkki vaativalle lukijalle

Valaistaan asiaa laskuesimerkin avulla. Sovitaan, että kolumnissa siteerattu tutkimus on oikeassa, ja ajatustyökyky, so. tuottavuus saavuttaa huippunsa 25 tunnin työviikon kohdalla.

Liisa on ajatustyöntekijä, olkoon nyt sitten vaikka koodari. Sovitaan, että Liisan kustannus yhdestä työtunnista on 40 euroa. Tätä voi ajatella vaikka sen kaiken kolumnistin havaitseman kivan vapaa-ajan arvona, jonka Liisa menettää, kun tekee töitä. Samoin tähän sisältyy alentuneen ajattelukyvyn mahdollinen työhön liittymätön kustannus Liisalle.

Olisi varmaankin tyylikkäämpää muotoilla tarina niin, että työtunnin kustannus kasvaa sitä mukaa, kun työviikon pituus kasvaa. Pitkän työviikon jälkeen tehty lisätunti on epämiellyttävämpi kuin työtunnit keskimäärin. Mutta tämän ottaminen huomioon ei vaikuttaisi johtopäätöksiin mitenkään, joten pitäydytään yksinkertaisessa tarinassa.

Liisan koodauskyky eli tuottavuus saavuttaa huipputason, kun työviikko on 25 tuntia. Sovitaan, että Liisa tuottaa koodia tällöin 51 euron arvosta tunnilta.

Liisan koodaamisen yhteiskunnallinen arvo eli ylijäämä on Liisan tuottaman koodin arvo vähennettynä Liisalle koituneella kustannuksella. Toisin sanoen se on Liisan työn tulosten arvo miinus Liisalle työnteosta aiheutuvien kärsimysten arvo.

Kun työviikko on 25 tuntia, Liisan tuottaman koodin arvo on 25 x 51 = 1275 euroa. Liisalle työnteosta koituva haitta on 25 x 40 = 1000 euroa. Yhteiskunnallinen hyöty on siis 275 euroa.

Liisan palkka 25 tunnin työviikosta voi siis olla mitä tahansa 1000 ja 1275 euron välillä, riippuen Liisan ja työnantajan neuvotteluista. Liisa ei suostu töihin 25 tunniksi 1000 euroa alemmalla palkalla, eikä työnantaja taas suostu maksamaan 1275 euroa enempää, joten palkan on oltava jotakin tältä väliltä.

Mitä suurempi Liisan palkka on, sitä suurempi osa Liisan tuottamasta 275 euron ylijäämästä jää hänelle ja sitä pienempi osa työnantajalle.

Kuten todettiin, Liisan tuottavuus on huipussaan, kun työviikko on 25 tuntia. Työviikkoa pidennettäessä koodausteho alkaa alentua. Sanotaan vaikka, että yksi lisätunti vähentää koodamiskykyä sen verran, että Liisan työtunnin arvo putoaa aina 20 senttiä. Virheitä voi esimerkiksi tulla lisää työajan pidentyessä, tai sitten koodaaminen voi hidastua.

Toisin sanoen, jos Liisa tekee työtä viisi tuntia enemmän eli 30 tuntia viikossa, jokainen näistä tunneista tuottaa vain 50 euron arvosta koodia. Jos työaika on 35 tuntia, kunkin tunnin koodituotoksen arvo on enää 49 euroa.

Työajan pidentäminen vähentää jokaisen Liisan tekemän työtunnin arvoa, koska Liisan koodausteho heikkenee pitkän työviikon vuoksi. Myös Liisalle työnteosta koituva kustannus kasvaa työviikon pidetessä.

Mikä sitten on paras mahdollinen työviikon pituus? Yritetään laskea se turvautumatta matemaattiseen optimointiteoriaan. Jos Liisa koodaa 25 tuntia viikossa, yhteiskunnallinen hyöty on siis 275 euroa. Mitä tapahtuu, jos työviikkoa pidennetään viidellä tunnilla?

Lisätunnit tyhmistävät Liisaa sen verran, että hän tuottaa kutakin tuntia kohden enää 50 euron arvosta koodia. Koska Liisa tekee enemmän työtä, siitä hänelle koituva haitta lisääntyy myös. Työviikon ollessa 30 tuntia Liisan tuottaman koodin kokonaisarvo on 30 x 50 = 1500 euroa. Liisalle työnteosta koituva haitta on 30 x 40 = 1200 euroa.

30-tuntisen viikon yhteiskunnallinen hyöty on siis 1500 – 1200 = 300 euroa. Hyöty on siis suurempi kuin 25-tuntisesta viikosta. Näin ollen viikkoa kannattaa pidentää 25 tunnista, vaikka Liisan älyllinen suorituskyky ja siten koodausteho ovat tällöin alempia.

Samalla tavalla voidaan pohtia viikon pidentämistä vielä 30 tunnista 35 tuntiin. Näin pitkän työviikon hyöty on 315 euroa. Vastaavasti 40 tunnin työviikon yhteiskunnallinen hyöty on 320 euroa, 45 tunnin 315 euroa —.

Hetkinen! Aina 40 tunnin työviikkoon asti yhteiskunnallinen hyöty lisääntyi, sen jälkeen se alkoi vähentyä. Muutamalla lisäkokeilulla on helppo havaita, että itse asiassa 40 tunnin viikko on yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta paras mahdollinen. Liisan tuotos on tällöin 1920 euron arvoinen, ja työnteon haitta 1600 euroa.

Palkkaneuvotteluista riippuen Liisan palkka 40 tunnin työviikosta on jotakin näiden kahden luvun väliltä.

Toisin sanoen paras mahdollinen työviikon pituus ei suinkaan ole se, joka johtaa parhaaseen ajattelukykyyn ja korkeimpaan koodaustehoon. Järkevä työviikon pituus on itse asiassa sellainen, joka alentaa älyllistä suorituskykyä merkittävästi.

Tylsät ekonomistit,  iloiset digitalistit

Lyhyesti sanottuna kolumnistin ajatuksessa ei ole mitään järkeä, vaikka hänen siteeraamansa äärimmäisen epäilyttävä tutkimustulos hyväksyttäisiinkin. Järkevä työviikon pituus ei ole se, joka johtaa parhaaseen suorituskykyyn.

Jokainen ymmärtää tämän, kun vähän ajattelee: työtä ei yleensä kannata lopettaa silloin, kun on voimiensa huipulla.

Kolumnistin johtopäätökset siitä, että työaikaa pitäisi lyhentää tai pitää enemmän lomia, eivät siis perustu yhtään mihinkään. Kolumnisti ei kerro mitään sellaista, joka auttaisi suomalaisia miettimään järkevää työviikon pituutta.

Kirjoituksen suosio onkin malliesimerkki valitettavan yleisestä ilmiöstä. Kun vakavat puheenvuorot taloudesta ovat tylsiä ja epämiellyttäviä, on mukavampi lukea digitalistien ja konsulttien ilosanomaa.