Kaupunkien vuokra-asuntojen kohtuuhintaisuus ei synny tyhjästä
Katsoin hetki sitten SuomiAreenalla käydyn paneelikeskustelun asuntopolitiikasta. Mukana oli myös Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka veti keskustelun yhteen sanomalla, että kaikki panelistit haluavat lisää kohtuuhintaisia asuntoja, mutta keinoista on erimielisyyttä.
Ilahduttavaa keskustelussa oli, että kaikki panelistit ymmärsivät, että asuntojen määrän kasvattaminen kalliilla alueilla on järkevää politiikkaa. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kunnat kaavoittavat enemmän tontteja ja sallivat esimerkiksi korkeiden rakennusten rakentamisen. Mutta erojakin oli.
Keskustelun alkupuolella Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kannatti voimakkaasti sosiaalista asuntotuotantoa. Ainakin Helsingin tapauksessa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaupungin omistamat vuokra-asunnot muodostaisivat merkittävän osan uustuotannosta. Itse asiassa näin on jo nyt, mutta ilmeisesti Andersson haluaa kasvattaa määrää entisestään.
Menemättä järjestelmän yksityiskohtiin, kaupungin vuokra-asuntojen kohtuuhintaisuus perustuu siihen, että kaupunki perii asukkailta markkinavuokria alhaisempia vuokria.
Kukaan keskustelun osallistujista, ei edes haastattelija kysynyt Anderssonilta, mistä hän ottaisi rahat vuokrien alennuksiin. Tässä piileekin yksi sosiaalisen asuntotuotannon ongelmista. Sosiaalinen asuntotuotanto on suosittua ehkä juuri siksi, että kohtuuhintaisuus näyttäisi syntyvän ikään kuin tyhjästä, ilman kustannuksia veronmaksajille. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa.
Otetaan esimerkkinä yksittäinen kunnan omistama vuokra-asunto. Jos asunto on vuokrasääntelystä johtuen halvempi kuin vastaava asunto vapailta markkinoilta, saa asukas alemman vuokran muodossa tuen, joka on täysin verrattavissa suoraan rahalliseen tukeen.
Tuen huomaa helposti pohtimalla tilannetta, jossa kunta vuokraisi asunnon markkinahintaan ja palauttaisi lisääntyneet vuokratulot vuokralaiselle suoraan rahana. Asukkaan taloudellinen asema pysyy samana, samoin kunnan. Tällainen järjestely olisi monimutkainen tapa tukea asukasta, mutta kaikille olisi selvää, että kaupungin vuokralaista tuetaan.
Kohtuuhintaisuus on siis tuki, mutta se on näkymätön tuki siinä mielessä, että sitä ei raportoida kunnan kirjanpidossa. Kirjanpidosta ei näe, miten paljon vuokratuloja kunta menettää, kun se vuokraa omistamiaan asuntoja alle niiden markkinahinnan. Tämä tulonmenetys on kuitenkin kustannus siinä missä opettajien ja lääkäreiden palkat tai terveyskeskuksen laiteostot.
Koska kohtuuhintaisuuden kustannuksia ei arvioida systemaattisesti, se ei ole samanlaisen kansalaiskeskustelun kohteena kuin kunnan muut menot. Kunta voisi palkata lisääntyneillä vuokratuloilla lisää opettajia tai sairaanhoitajia tai alentaa kunnallisveroja. Keskustelua rahojen vaihtoehtoisesta käytöstä ei synny, koska menetetyt vuokratulot eivät näy kunnan menoeränä.
Voi hyvinkin olla järkevää tukea joidenkin ihmisryhmien asumista kaupungin vuokratalojen avulla. Tämä kuitenkin aiheuttaa julkiselle sektorille kustannuksia ja ne on otettava huomioon entistä paremmin poliittisessa päätöksenteossa.
J.K. Kirjoitus perustuu alkukeväästä julkaistuun raporttiimme, jossa käsittelemme sosiaalista asuntotuotantoa perusteellisemmin.
Mitä on sosiaalinen asuntotuotanto? Sitäkö, että virkamiehet rakentavat asuntoja vai että asukkaille annetaan tukiaisia. Vastustaako Li yksityistä asuntotuotantoa vai kannattaako hän sitäkin. Jälkimmäisessä tapauksessa hän siis kannattaa asuntotuotantoa. Tämä olisi loistava näkemys ja osoittaisi, että Li on kuvaannollisessa mielessä kaikkein imukykyisin Wileda. Edellisessä tapauksessa hän olisi myös erittäin hyvä ihminen, mutta eri syystä.
Ystävämme Libera on tavallaan oikeassa, mutta sivuuttaa yhden merkittävän tekijän. Pääosa kunnallisten vuokra-asuntojen alemmista vuokrista on seurausta siitä, että kunta ei peri itseltään korkeinta mahdollista tonttivuokraa eli luovuttaa itselleen rakennusoikeutta korkeinta spekulatiivista hintaa halvemmalla.
Tämä voidaan tulkita subventioksi saamatta jäänenä tulona, mutta suorasta tuesta ei, toisin kuin liberovaippatasoinen blogistimme tuntuu väittävän, ole kyse ja saamatta jäänyt tulo on puhdasta spekulointia.
Ainakin Helsingin kaupungin vuokrataloyhtiö toimii omakustannusperiaatteella, tuottamatta voittoa tai tappiota tuottaessaan asumispalvelua.
Miljardööri testamenttaa kaupungille 100 miljoonan euron edestä timantteja ja kaupunki lahjoittaa ne eteenpäin omakustannusperiaatteella eli ilmaiseksi rajatulle joukolle veronmaksajia, vaikkapa vasenkätisille. Tuettiinko vasenkätisiä vai onko tämäkin menetetty varallisuus puhdasta spekulointia?
Mutta kun kaupunki ei jaa näitä asuntoja sillä tavalla, vaan kaupunki jakaa niitä määrätyllä tavalla ihmisille erilaisten kriteerien perusteella kuten hyvin tiedät. Liberovaippojen kanssa voi olla hankala ymmärtää, että kriteerit ovat monimutkaisia ja hankalia, mutta haluaisin nähdä mitkä kriteerit itse keksit jotka yksinkertaistaisivat prosessin ja jotka edes jotenkin yrittävät taata sen, että esimerkiksi perheväkivallasta kärsivä nuori olisi korkeammassa prioriteetissa kuin duunari joka etsii työpaikkaansa lähempää sitä kämppää.
Niin kauan kun sinä tai Pursiainen ette tätä tosiasiaa ymmärrä, niin teitä on vaikea ottaa vakavissaan mitä tulee sosiaaliseen asuntotuotantoon. Ne eivät voi lähtökohtaisesti totella markkinoiden periaatetta eikä niitä tulisikaan sillä tavalla ymmärtää koska perheväkivalta ym. prioriteettia kaipaavat ongelmat eivät aina (ja toisinaan harvemmin peräti) osuvat juuri sellaisten ihmisten kohdalle joilla on varaa muuttaa toiseen asuntoon lennosta.
Joko siis esitätte teidän vaihtoehtoiset kriteerit näille asunnoille jotta pääsemme vertailemaan asiaa tai sitten suosiolla lopetatte teidän kritiikkinne siitä miten näitä asuntoja jaetaan täysin arbitraarisesti. Voi olla vähän vaikeaa tietenkin käsittää näitä ”heikomman aineksen ongelmia” kun on elänyt koko elämänsä pumpulissa, mutta ne eivät ikävä kyllä katoa sillä, että ne lakaistaan maton alle.
Jos olisit viitsinyt lukea yllä linkitetyn raporttime, olisit huomannut, että toteamme siellä täsmälleen nämä asiat. Luku 5.5 s. 21. Silti näistä asunnoista koituu kustannuksia, jotka pitää raportoida oikein ihan samalla tavalla kuin muutkin julkisen sektorin menot.