Laura Rädyn tapaus – hyvä vai paha juttu?

Äskettäin kerrottiin apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn siirtyvän Terveystalon palvelukseen. Jo aiemmin Rädyn puoluetoveri Lasse Männistö pestautui Mehiläiseen vastaamaan ulkoistuksista, siis liiketoiminnasta joka perustuu julkisiin hankintoihin. Siirtymiset herättivät keskustelua siitä, liittyykö poliitikkojen siirtymiseen yksityiselle sektorille ongelmia. Mikael Jungner piti Facebook-postauksessa siirtymistä hienona juttuna. Kielteisestä suhtautumisesta aika hyvä esimerkki on tämä Dan Koivulaakson kirjoitus.

Meillä Asiattomassa ei ole mitään yksityistä sektoria eikä voitontavoittelua vastaan. Mutta poliitikkojen siirtyminen yksityiselle sektorille on oikeasti hankala kysymys, joten sitä kannattaa pohtia tarinan avulla.

Asiatonlandian pääkaupungissa on kilpailutuksessa suuren asuinalueen terveysaseman hoitaminen. Sattumalta Asiatonlandiassa on nimittäin tehty juuri sote-uudistus vähän niin kuin Suomessakin suunnitellaan. Hankkeesta kilpailee kaksi yritystä, Herhiläinen Oy ja Terveystarjoustalo Oy.

Terveystarjoustalo on niskan päällä. Se pystyy hoitamaan hankkeen 4 miljoonan euron kustannuksilla. Herhiläisen kustannukset ovat 5 miljoonaa. Molempien yritysten tarjoaman palvelun laatutaso on täsmälleen sama. Näyttäisi siis kovasti siltä, että Terveystarjoustalo voittaa kisan.

Hintataso riippuu kilpailutuksen yksityiskohdista. Mutta ihan järkevä ennuste on, että Terveystarjoustalo tarjoutuu hoitamaan terveysasemaa hintaan 5 miljoonaa euroa ja voittaa. Toisin sanoen se yritys voittaa, jonka kustannukset ovat alhaisemmat, mutta hinnalla joka on kilpailevan yrityksen (korkeampien) kustannusten suuruinen.

Näin tapahtuu esimerkiksi jos molemmat yritykset tietävät toistensa kustannukset. Kun hinta on 5 miljoonaa Herhiläinen ei pysty tarjoamaan halvempaa hintaa. Terveystarjoustalolla ei puolestaan ole mitään syytä alentaa hintaa tästä: se haluaa tietysti korkeimman hinnan jonka se voi saada.

Viiden miljoonan hintaennustetta voi perustella myös vähän eri tavalla.

Viime hetkellä Herhiläinen keksii palkata avuksi poliitikko Liisan, joka on toiminut pääkaupungissa korkeana terveystoimen virkamiehenä. Liisalle luvataan 500 000 euron palkka hankkeen johtajana, jos Herhiläinen voittaa tarjouskilpailun. Johtajan homma Herhiläisessä on suurin piirtein yhtä vaivalloista kuin Liisan työ kaupungin virkamiehenä. Palkka on kuitenkin yli kolminkertainen kaupungin maksamaan 150 000 euroon verrattuna, joten Liisa suostuu.

Terveystoimen johtotehtävissä saaduilla taidoilla Liisa kehittää Herhiläisen hankesuunnitelmaan uuden tuotantojärjestelmän, joka alentaa kustannuksia kahdella miljoonalla. Terveyspalvelujen laatu pysyy samana. Herhiläisen kustannukset ovat siis Liisan palkka mukaan luettuna tämän jälkeen vain 3.5 miljoonaa. Yllä selitetyn logiikan mukaan alhaisempien kustannusten yritys voittaa hinnalla joka on kilpailijan kustannusten suuruinen. Herhiläinen siis tarjoutuu nyt terveysaseman pyörittäjäksi hinnalla 4 miljoonaa. Terveystarjoustalo ei pysty vastaamaan tähän ja Herhiläinen saa hankkeen.

Tämä on hieno lopputulos. Terveystarjoustalon osakkeenomistajat tietysti menettävät miljoonan voitot. Mutta kaikki muut voittavat: kaupunkilaiset säästävät miljoonan, Herhiläisen osakkeenomistajat saavat puolen miljoonan voiton ja Liisa samasta työstä 350 000 enemmän liksaa. Nettomääräisenä ihmiskunta on siis hyötynyt Liisan siirtymisestä yksityiselle sektorille 850 000 euroa.

On melko varmaa, että suurin osa lukijoista painottaisi kaupungin säästöjä enemmän kuin kapitalistien voittoja, mutta tarinan kannalta tällä ei ole väliä. Lopputulos on huikean myönteinen painotettiinpa asioita miten hyvänsä. Näyttää siis siltä, että Mikael Jungner on oikeassa. Poliitikkojen lähteminen yksityiselle sektorille on hieno juttu.

Kutsutaan tätä äsken kerrottua tarinaa hyväksi tarinaksi. Valitettavasti on mahdollista kertoa myös toisenlainen, paha tarina. Myös pahassa tarinassa Herhiläinen palkkaa Liisan. Myös pahassa tarinassa Liisa hoitaa hankkeen Herhiläiselle.

Mutta nyt Liisa ei kehitä uutta tuotantojärjestelmää. Itse asiassa Liisan mukaantulo ei vaikuta kustannuksiin lainkaan. Sen sijaan Liisa käyttää hyödykseen politiikassa saamiaan suhteita ja lobbaa onnistuneesti hankkeen Herhiläiselle.

On sama kuinka tämä tarkkaan ottaen tapahtuu. Liisa voi joko hoitaa homman niin, ettei koko tarjouskilpailua järjestetä. Vaihtoehtoisesti tarjouskilpailun laatuvaatimukset voidaan laatia niin, että Herhiläisen tarjous voittaa. Joka tapauksessa seurauksena on se, että Herhiläinen saa hankkeen, sanotaan vaikka hintaan 6 miljoonaa.

Herhiläisen kannalta Liisa on ihan yhtä hyvä rekrytointi pahassa kuin hyvässä tarinassa. Herhiläinen saa puolen miljoonan voiton. Liisan kannalta diili on myös täsmälleen yhtä hyvä. Sama palkka samasta johtajan työstä, tehtävät ovat vain vähän erilaiset: lobbaamista, ei suunnittelua. Pahassa tarinassa myös Terveystarjoustalolle käy yhtä huonosti kuin hyvässä. Sen omistajat menettävät miljoonan voitot.

Mutta kaupunkilaisten kannalta paha tarina on tosiaan paha. Täsmälleen samasta terveyspalvelusta joudutaan maksamaan miljoona enemmän kuin ilman Liisan lobbausta. Siis hyvän tarinan miljoonan säästön sijasta Liisan palkkaaminen maksaa kaupunkilaisille miljoona ylimääräistä. Kun yllä luetellut erät lasketaan yhteen, saadaan tulokseksi, että Liisan siirtyminen yksityiselle sektorille köyhdyttää ihmiskuntaa 1 150 000 eurolla.

Kustannus koostuu kahdesta osasta. Miljoona tulee siitä, että terveysasemaa pyörittää nyt yrityksistä tehottomampi. Herhiläisen kustannustaso on miljoonan korkeampi kuin kilpailijan, joten resursseja hukataan miljoonan verran. Toinen osa kustannuksista on 150 000 Liisan työtä. Liisan työpanos on nyt maailmalle pelkkä kustannus, koska sillä ei saavuteta mitään hyödyllistä, päinvastoin.

Siirrytään tarinan opetuksiin. Ensimmäinen on se, että lobbaaminen tuhoaa hyvinvointia kahdella tavalla. Yhtäältä se aiheuttaa voimavarojen kohdentamista väärin, kun tehottomat, mutta ankarammin lobbaavat yritykset menestyvät tehokkaita paremmin. Toisaalta lobbaus itsessään on tuhlausta, koska se ei synnytä mitään arvokasta. Lobbaukseen käytetyt voimavarat ovat pois tuottavasta toiminnasta.

Toinen tarinan opetuksista on se, että voitontavoittelu ja kilpailu eivät aina johda yhteiskunnallisesti hyvään lopputulokseen. Kun voittoa tavoittelevat yritykset kilpailevat markkinoilla hinnoilla ja laadulla, kaikki yleensä hyötyvät. Mutta toisin kuin tällainen markkinakilpailu, lobbaamiseen perustuva kilpailu on yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta huono asia.

Yritysten kannalta on kuitenkin herttaisen yhdentekevää, kuinka voitto syntyy. Lobbaamalla saadut rahat ovat ihan yhtä kivoja kuin nerokkailla innovaatioilla ja tehokkaalla toiminnalla. Siksi järkevä politiikka tähtää aina toimiviin markkinoihin, ei yritysten edun ajamiseen.

Päästämällä yksityiset yritykset kilpailemaan julkisten sote-palvelujen tuotannosta voidaan saada hyötyjä. Mutta tämä edellyttää, että sote-markkinat on suunniteltu oikein, siis niin että yritysten voitontavoittelu ohjaa ne toimimaan yhteiskunnallisesti hyödyllisellä tavalla.

Kolmas tarinan opetuksista on se, että että poliitikkojen tai virkamiesten siirtyminen yksityiselle sektorille, esimerkiksi sote-yrityksiin voi olla hyvä tai huono asia. Jos poliitikko palkataan tuottavien taitojensa, kuten johtamiskokemuksen vuoksi, siirtyminen yksityiselle sektorille on yhteiskunnallisesti hyödyllistä urakiertoa. Tätä voidaan kutsua jungnerilaiseksi siirtymäksi.

Jos taas poliitikon palkkaamisen taustalla ovat tämän poliittisen kytkökset ja niiden hyödyntäminen, ilmiö on haitallista. Tällöin ollaan enemmän koivulaaksolaisessa maailmassa. Taloustieteessä ilmiötä kutsutaan nimellä rent seeking.

Ulkopuolisen on tietysti mahdotonta varmasti tietää, kummasta on kysymys yksittäisissä tapauksissa. Me Asiattoman toimituksessa olemme kuitenkin valitettavasti taipuvaisia kyynisyyteen. Veikkaamme että aika monet ekonomistit ajattelevat samoin. Poliitikkojen ja virkamiesten siirtymiseen varsinkin säännellyillä toimialoilla toimiviin tai julkisiin hankintoihin osallistuviin yrityksiin pitää suhtautua epäilevästi. Erityisen epäilevästi tulee suhtautua poliitikkoihin, jotka siirtyvät ihan virallisesti lobbareiksi esimerkiksi viestintätoimistoon. Näille siirtymille on hyvin vaikeaa keksiä mitään hyvän tarinan kaltaista viatonta selitystä.

Jälkikirjoitus
Tarina saattoi herättää tarkkaavaisessa lukijassa vähän ihmetystä. Miksei Terveystarjoustalo palkannut pahassa tarinassa omaa lobbaria? Tämä on hyvä kysymys, totta kai kilpailijan olisi kannattanut palkata oma, yhtä hyvin verkostoitunut poliitikko ajamaan omaa asiaansa.

Kenties jos näin olisi tapahtunut, yritykset olisivat taas olleet tasavertaisessa asemassa ja tehokkaampi, eli Terveystarjoustalo olisi voittanut kisan. Tällöin tehokkuustappio olisi jäänyt pienemmäksi. Mutta lobbaaminen olisi tässäkin tapauksessa haitallista, sillä siihen käytetyt voimavarat eli entisten poliitikkojen työmäärä olisi mennyt hukkaan. Siis vaikka kilpailu johtaisi siihen, että lobbaaminen ei vaikuttaisi lopputulokseen, se on silti haitallista, koska resurssien käyttäminen siihen on tuhlausta. Kun ajattelee, kuinka paljon voimavaroja lobbaamiseen käytetään, tajuaa, ettei kysymys ole aivan vähäpätöisestä ilmiöstä.

Tarkkaavainen lukija saattoi myös havaita, että pahassa tarinassa tehtiin sen kummemmin ilmoittamatta oletus siitä, että Liisan lähteminen kaupungin palveluksesta ei aiheuta mitään hyötyjä tai kustannuksia kenellekään. Tämän oletuksen muuttaminen vaikuttaa lobbaamisen haittojen tarkkaan määrään, muttei johtopäätökseen.