Onnelliset

Perjantaina vietettiin YK:n lanseeraamaan onnellisuuden päivää. Helsingin Sanomissa oli juhlapäivän kunniaksi onnellisuutta käsittelevä juttu, joka sisälsi useita mielenkiintoisia näkökohtia. Jutussa mainitaan mm. pinttynyt väärinkäsitys siitä, että raha ei lisää onnellisuutta tietyn rajan jälkeen.  Väärinkäsitykseen voi tutustua  tarkemmin esimerkiksi tämän kirjoituksen ja siinä esiintyvien linkkien avulla.

Asiattoman mielestä jutun mielenkiintoisin osa koskee kuitenkin politiikkaa. Toimittaja nimittäin mainitsee, että onnelisuuden pitäisi olla yhteiskunnan “kovin tavoite”. Olisiko tämä järkevää?

Onnellisuus on hyvin epäselvä käsite. Yleensä onnellisuutta mitatataan kyselytutkimuksilla, joissa kysymykset koskevat sitä, miten onnelliseksi tai  tyytyväiseksi ihmiset itse kokevat elämänsä. Selvyyden vuoksi tässä kirjoituksessa onnellisuus-sanaa käytetään kuvaamaan ihmisten vastauksia juuri tällaisiin kysymyksiin.

Asiaton suhtautuu terveellä varauksella siihen, mitä ihmiset sanovat. Olemme pikemminkin sitä mieltä, että parhaiten ihmisten mieltymyksistä ja tavoitteista oppii tarkastelemalla heidän valintojaan.

Jos onnellisuus todella on ihmisten lopullinen tavoite, täytyy sen näkyä ihmisten käyttäytymisessä. Ihmisten tulisi tehdä systemaattisesti sellaisia valintoja, jotka maksimoivat heidän onnellisuutensa. Jos ihmiset tekevät valintoja, jotka eivät maksimoi onnellisuutta, tai jos he ovat valmiita vähentämään onnellisuuttaan, jos saavat vastineeksi jotain muuta, onnellisuus ei voi olla heidän ainoa tavoitteensa.

Tuoreessa tutkimuksessa tarkasteltiin ihmisten asuinpaikkavalintoja ja kaupunkien välisiä eroja onnellisuudessa. Lyhykäisyydessään tutkimuksen idea on se, että alueellinen väestörakenne muodostuu pitkällä aikavälillä sellaiseksi, että kukaan ei pysty parantamaan asemaansa muuttamalla. Etenkin alueelliset erot asumiskustannuksissa ylläpitävät tätä alueellista väestörakennetta. Jos ihmiset välittävät vain onnellisuudestaan, alueellisia onnellisuuseroja ei pitäisi olla, koska ihmiset voivat vapaasti muuttaa onnellisemmille alueille.

Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että kyselyiden mukaan Yhdysvalloissa on selviä alueellisia onnellisuuseroja ja että nämä erot säilyvät, vaikka huomioidaan vastaajien taustatekijät, kuten ikä, tulot ja koulutus. Jos ihmiset maksimoivat onnellisuuttaan, heidän tulisi asua tai muuttaa niihin kaupunkeihin, joissa he omien sanojensa mukaan ovat onnellisimmillaan.

Asuinpaikan valinnan perusteella näyttää siis siltä, että ihmiset eivät systemaattisesti maksimoi onnellisuuttaan. Jonkin muun kuin onnellisuuden tavoittelun täytyy siis selittää ihmisten valinnat.

Mitä nämä muut tekijät sitten ovat? Ainakin onnettomilla alueilla on korkeat palkat verrattuna alueen hintatasoon ja erityisesti asumiskustannuksiin. Tulos voidaan tulkita niin, että ihmiset ovat valmiita luopumaan onnellisuudesta, jos hinta on oikea.

Onnellisuus näyttäisi olevan vain yksi kokonaishyvinvoinnin osatekijä, eikä onnellisuuden maksimointia siten kannata ottaa politiikan ainoaksi ohjenuoraksi.