Talouspuhepuhe

Helsingin Sanomissa haastateltiin vähän aikaa sitten kahta mediatutkijaa. Mediatutkijat pöyristelivät sitä, että taloustieteen professori oli HSTV:ssä sanonut taloustieteilijöiden olevan riippumattomia. Keskustelu on osa muodissa olevaa puhetta “talouspuheesta”, jota kaiketi täytyy kutsua talouspuhepuheeksi.

Tutkijat sanoivat, että on mahdotonta että kukaan ihmistieteiden parissa työskentelevä olisi neutraali. Mediatutkijoiden mielestä kaikkeen tutkimukseen sisältyy arvovalintoja. He ovat tietenkin oikeassa. Kaikilla on arvonsa ja uskomuksensa. Ne vaikuttavat siihen mitä kukin tutkii ja sanoo. Kaikilla on myös omat yksityiset intressinsä, ja totuudessa pysyminen on vaikeaa jos oma etu kannustaa valehtelemaan.

Taloustieteilijät tietävät tämän ja ovat ottaneet asian vakavasti. Päivittelyn sijasta taloustiede onkin yrittänyt mallintaa asiaa ja tutkia, mitä siitä seuraa. Tämä tutkimus on ollut niin moninaista ja vaikuttanut niin laajasti koko tieteeseen, että sitä on jokseenkin mahdotonta vetää yhteen parissa kappaleessa.

Yksi paikka aloittaa on esimerkiksi subjektiivisen todennäköisyyden teoria. Klassista tämän alan kamaa on myös Robert Aumannin teoreema siitä, onko mahdollista olla samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä. Tulos käsittelee tilannetta, jossa kaikkien priorit eli karkeasti ennakkokäsitykset maailman menosta ovat samoja. Yhteisten priorien järkevyys on sekin asia, josta on keskusteltu taloustieteessä. Jos se ei pidä paikkaansa, kaksi rationaalista totuuteen pyrkivää päätöksentekijää voi päätyä saman informaation perusteella erilaisiin johtopäätöksiin.

Äskeiset jutut siis käsittelevät suurin piirtein sitä, miten informaatiota käsitellään rationaalisesti. Oma kysymyksensä on se, milloin ihmisillä on kannustin paljastaa totuudenmukaisesti mitä ajattelevat. Yksi esimerkki tästä on ns. cheap talk, miksi ihmiset joskus puhuvat totta vaikka ei ole pakko.

Yksi merkittävä taloustieteessä tarkasteltu ongelma koskee sitä, miten hyviä asioita voidaan jakaa tehokkaasti tilanteessa, jossa ihmisillä on kannustin valehdella omista tarpeistaan ja mieltymyksistään. Yksi kiinnostava ratkaisu on Vickrey-Groves-Clarke -päätöksentekomekanismi. Vickrey-Groves-Clarke -tulos kertoo, että varsin monenlaisia jako-ongelmia voidaan ratkaista tehokkaasti sopivan päätöksentekojärjestelmän avulla, vieläpä sellaisen, jossa kaikkien osallistujien kannattaa puhua totta.  

Taloustieteilijät ovat myös perinteisesti suhtautuneet hyvin kielteisesti haastattelututkimuksiin juuri siitä syystä, että kenelläkään ei ole erityisen hyviä kannustimia puhua niissä totta. Tutkimus on keskittynyt ihmisten tekemiin valintoihin puheiden asemesta, koska valintojen seurausten kanssa pitää elää. Valinnat puhuvat rehellisempää kieltä kuin sanat. Asenne on ehkä vähän muuttunut viime aikoina.

Suomessa arvovalintojen vaikutuksesta tutkimukseen on puhunut Markus Jäntti. Hän muistuttaa, että tilastollisen tunnusluvun valinta riippuu arvioijan tappiofunktiosta. Vaikka tämä liian usein unohtuukin, on sekin ihan ekonometrian oppikirjan peruskamaa.

Ylläolevan tylsän ja todella epätäydellisen luettelon tarkoitus on perustella ensimmäistä tämän kirjoituksen viestiä. Se, että ihmiset eivät ole arvovapaita ja että heidän uskomuksensa poikkeavat toisistaan, ei ole voivottelun paikka tai syy antautua hällä väliä -meiningin valtaan. Päinvastoin, arvojen ja uskomusten olemassaolo on syy ajatella ja mallintaa niitä huolellisesti. Se on syy ottaa nämä asiat huomioon yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehtäessä ja tietysti myös tieteellistä näyttöä tai asiantuntijoiden mielipiteitä arvioidessa.

Ihmisten itsekkäiden intressien olemassaolo on puolestaan syy yrittää löytää päätöksentekomekanismeja, jotka toimivat hyvin ihmisten itsekkäistä pyrinnöistä huolimatta.

Mediatutkijat korostavat myös luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroja. Asiattoman toimitus ei jaksa nyt käydä ties kuinka monetta kertaa keskustelua siitä, miten keinotekoinen tämä erottelu on. Hyväksytään siis nyt vain ajatus, että taloustieteen ja politiikan läheinen yhteys aikaansaa sen, että taloustieteilijöiden uskomukset, preferenssit ja omaneduntavoittelu vaikuttavat erityisen suurella todennäköisyydellä näiden esittämiin tuloksiin ja suosituksiin.

Tarkoittaako tämä sitä, että on syytä alentaa taloustieteellisen tutkimuksen arviointistandardeja verrattuna luonnontieteisiin? Ei, standardien pitää päinvastoin olla tiukemmat. Tämä on kirjoituksen toinen viesti. Taloustieteen tutkimusmenetelmiä, aineistoja ja teorianmuodostusta pitää tarkastella poikkeuksellisen ankarasti, koska koko ajan kalvaa epäilys arvovalinnoista tai tahallisesta sumuttamisesta. Jokaiselta talouspoliittisen suosituksen antajalta pitää aina kysyä, mihin tutkimuksiin ja tuloksiin suositus perustuu.

Jokaista suosittelijaa, jolla ei ole tarjota omista tai muiden tutkimuksista koostuvaa lähdeluetteloa, täytyy lähtökohtaisesti pitää huruakkana tai -ukkona, riippumatta siitä kuinka hieno ihminen on kysymyksessä. Jos lähdeluettelossa olevat tutkimukset eivät nauti tiedeyhteisössä yleistä hyväksyntää, niin suosituksille ei pidä antaa painoarvoa. “Tutkimukset”, joihin uskoo vain pieni sisäänpäin kääntynyt klikki, eivät ole “eri koulukuntaa”, vaan roskaa.

Samoin jos suositukset eivät perustu päättelyyn, jonka jokainen asiantuntija voi toistaa saman aineiston avulla, kysymys on hörhöilystä. Tämä sulkee pois esimerkiksi “historiallis-institutionaaliset” menetelmät, joissa tuijotetaan yhtä tilastoa ja arvataan jotain.

Arvojen, intressien ja uskomusten olemassaolo ei siis ole syy voivotella tai alentaa standardeja. Se on syy tutkia näitä asioita ja korottaa standardeja. Se ei myöskään ole syy laventaa asiantuntemuksen määritelmää, vaan tiukentaa sitä.