Tyhmät äänestäjät ja fiksut kuluttajat

Kirjassaan The Myth of the Rational Voter: Why Democracies Choose Bad Policies taloustieteilijä Bryan Caplan yrittää sovittaa nämä kaksi asiaa yhteen (kirjan sanomasta on muuten oma wikipedia-entry). Yritän tiivistää kirjan sanoman blogiin.

Usein demokraattista päätöksentekoa puolustetaan sillä, että vaikka suurella osalla äänestäjistä on puutteelliset tiedot politiikkavaihtoehdoista, johtaa enemmistöäänestys silti hyvään lopputulokseen. Tarkastellaan esimerkkinä äänestystilannetta, jossa ovat vastakkain vapaakauppa ja protektionismi.

Kysymys on vaikea, eikä suurella osalla äänestäjistä ole tietoa vapaakaupan hyödyistä tai haitoista. Epätietoisuudessa ei ole kuitenkaan mitään systematiikkaa: puolet aliarvioivat vapaakaupan hyödyt, puolet taas yliarvioivat. Äänestäjissä on myös niitä, jotka tietävät todelliset hyödyt ja haitat. Äänestyksessä käy nyt niin, että väärät uskomukset kumoavat toisensa ja asioista perillä olevat äänestäjät ratkaisevat äänestystuloksen. Lopputulos on hyvä. Kauppa on vapaata niin kuin pitääkin.

Caplanin mukaan tämä on kuitenkin liian ruusuinen kuva äänestäjistä. Suhteellisen edun periaatetta on opetettava yliopistoon tuleville fiksuille nuorille ihmisille tuntikausia, eivätkä kaikki omaksu sitä sittenkään. Asiattoman toimituskunnan tiedossa on ihmisiä, jotka ovat opiskelleet taloustieteen maisterin tutkinnon oppimatta taloustieteestä oikeastaan yhtään mitään. Suurin osa ihmisistä ei koskaan edes altistu tälle opetukselle, joten suuri yleisö on omaksunut periaatteen todennäköisesti vieläkin huonommin.

Anekdoottien lisäksi Caplan pommittaa lukijaa kyselytuloksilla, joiden mukaan äänestäjillä on systemaattisesti harhaisia taloususkomuksia. Esimerkiksi juuri vapaakaupan kohdalla äänestäjät systemaattisesti aliarvioivat kaupan hyödyt ja yliarvioivat haitat. Mediaaniäänestäjällä on väärä käsitys vapaakaupasta. Väärä siis siinä mielessä, että taloustieteellinen konsensus ja 1990-luvun Paul Krugman ovat sitä mieltä, että vapaakauppa on hyvä asia.

Toinen Caplanin väite on, että ihmiset tykkäävät omista uskomuksistaan ja nauttivat siitä, että toimivat niiden mukaisesti. Joissain tilanteissa ihmisten uskomukset ovat kuitenkin ristiriidassa heidän materiaalisen hyvinvointinsa kanssa.

Mikä sitten erottaa kuluttamisen ja äänestämisen? Suurin ero on se, että markkinoilla tehdyillä päätöksillä on oikeasti väliä. Vaikka miten haluaisit suosia suomalaista, tuontituotteiden alemmat hinnat tai parempi laatu houkuttelevat. Budjettirajoitteesi on todellinen. Jos teet markkinoilla väärän ostopäätöksen, kannat sen kustannukset itse. Monissa arkielämän päätöksissä harhaisten uskomusten mukaan toimiminen käy liian kalliiksi ja ihmiset toimivat omien uskomustensa vastaisesti, mutta järkevästi.

Äänestyspäätös sen sijaan ei vaikuta mihinkään. Se ei vaikuta vaalin lopputulokseen, eikä varsinkaan toteutuneeseen politiikkaan*. On helppoa äänestää tullien puolesta ja vapaakauppaa vastaan, koska siitä ei aiheudu mitään kustannuksia. Tarjolla olevien kulutustavaroiden hinnan ja laadun kannalta on ihan sama, miten äänestät, mutta oman uskomuksen mukaan äänestäminen lämmittää sydäntä ja olet naapuriasi parempi ihminen. Rakkaat, mutta väärät uskomukset yhdistettynä siihen, että äänestäminen ei vaikuta mihinkään, johtavat demokratioissa usein tyhmään politiikkaan.