von Münchhausenilla, paroni puhelimessa

Kohtuuhintaisuus on nykyään yksi tärkeimmistä, ellei tärkein asuntopolitiikan tavoite. Viime aikoina muotiin on tullut vaatia suurilta rakennusliikkeitä tai vuokranantajilta panostuksia kohtuuhintaiseen eli valtion tai ARA:n tukemaan asuntotuotantoon. Tätä vaadittiin äskettäin Kauppalehdessä ja jopa Hesarin pääkirjoitus moittii ahneita yhtiöitä tilin tekemisestä ja vapaarahoitteisiin kohteisiin keskittymisestä.

Asiaton on myös huolissaan Helsingin vuokrien noususta, mutta syyt vuokrien nousuun ovat mielestämme aivan muualla kuin ahneissa vuokranantajissa.

Keskitytään tässä kirjoituksessa kuitenkin vain tähän kohtuuhintaisuuden vaatimukseen. Onko siinä lopulta mitään järkeä?

Kohtuuhintaisuudella tarkoitetaan julkisessa keskustelussa sitä, että asunto vuokrataan alle markkinahinnan. Mutta kuka täysjärkinen yksityinen vuokranantaja suostuisi vapaaehtoisesti tähän? No ei tietenkään suostukaan, vaan kohtuuhintaisuus saavutetaan lahjomalla vuokranantaja alentamaan vuokraa antamalla tälle korkotukea tai vuokraamalla tälle julkisesti omistettu tontti alihintaan. Tuen vastineeksi vuokranantaja suostuu alentamaan vuokraa juuri tuon veronmaksajilta saamansa tuen verran.

Me täällä Asiattomassa emme täysin ymmärrä, miksi tämä järjestely auttaa asuntopulaan. On nimittäin niin, että tuen takia Helsinkiin ei synny yhtään uutta asuntoa. Nykyisellä Helsingin hintatasolla kaikki järkevällä paikalla sijaitsevat tontit kyllä rakennetaan ja rakennettaisiin paljon enemmänkin, jos kaavoittaja sallisi. Kyseessä on siis pelkkä tulonsiirto kaikilta veronmaksajilta niille, jotka onnistuvat saamaan tuetun tai kohtuuhintaisen vuokra-asunnon.

Vai onko tavoitteena se, että kaikki asunnot ovat kohtuuhintaisia? Eli verotetaan kaikkia kotitalouksia, rakennetaan uusia asuntoja ja jaetaan verorahat takaisin halvempina vuokrina. Sitten verotetaan kaikkia kotitalouksia, rakennetaan uusia asuntoja ja jaetaan verorahat takaisin halvempina vuokrina. Sitten verotetaan kaikkia…