Elämä asettuu

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun pakkasimme lakanat ja viikonloppuvaatteet mukaan ja häivyimme väliaikaisesta asunnostamme, 1700-luvun lopun torpasta, pitempiaikaiseen vuokraomakotitaloomme. Kovien pakkasten aikana torpan sisälämpötila oli laskenut keskimäärin +15 asteeseen ja olohuoneessa +10 asteeseen, joten päätimme lähteä, vaikka muuttokuormaa piti odotella seuraavan viikon alkuun. Edes maisema ei enää lämmittänyt riittävästi.

Muuton ensimmäinen puolisko meni hyvin. Kaksi Leifiä Jönköpingistä tulivat sovitusti tasan kello 10 kontin kanssa ja siirsivät 1,5 tunnissa kolme kuukautta Jönköpingin varastossa lojuneet muuttolaatikot ja huonekalut taloon. Itsellä oli jo vähän nälkä tässä vaiheessa, mutta Leifit olivat syöneet matkalla Härrydassa kunnon pekoniaamiaisen ja halusivat saman tien lähteä hakemaan tavaroita torpasta. Tein siis pari leipä itselleni ja lähdimme matkaan, johon oli tuleva pieni mutka. 500 metriä ennen torppaa ihmettelin, miksi muuttoauto ei enää ollut perässäni. Ajattelin, että ottavatpa varovasti alamäen. Pysäytin auton ja jäin odottamaan. Parin-kolmen minuutin päästä lyhyempi Leif käveli mäkeä alas ja sanoi, että asia on nyt niin, etteivät he uskalla ajaa mäkeä alas, koska pelkäävät, etteivät pääse takaisin ylös. Lunta oli tullut edellisellä viikolla muutama sentti ja se oli liippaantunut tien pintaan ja hiekkaa oli levitetty vähän laiskasti mäkeen. Mäkihän ei tosiaan mikään pikkumäki ole, sillä 600 metrin matkalla korkeuseroa on 50 metriä. Ajoimme sitten toisen Leifin kanssa loppumatkan torpalle, jossa Leif pikaisesti laski laatikot (huonekaluja ei oikeastaan ollut) ja pienen pomojen kanssa neuvottelun jälkeen Leifit päättivät, että ajetaan Stenungsundiin vuokraamaan pakettiauto, jolla suoriutuu mäkierikoiskokeesta.

Statoililla oli onneksi kaksi pakua, joista isommassa oli vielä kaiken lisäksi nastarenkaat alla, joten Leif vuokrasi sen ja minä ostin välipalaksi katkarapupatongin, joka sivumennen sanoen oli herkullinen. Ajoimme taas torpalle. Iso muuttoauto jätettiin maantien varteen odottamaan. Leif ja Leif pakkasivat pakun ripeään tahtiin täyteen, ajoivat välillä tyhjentämään osan kuormasta isoon muuttoautoon ja palasivat hakemaan viimeiset laatikot. Joskus puoli seitsemän maissa kaikki tavara oli sisällä talossa ja Leifit pääsivät kotimatkalle. Sitä ennen pienempi Leif vielä kehui vaatimatonta vinyylikokoelmaani. Hänellä itsellään älppäreitä oli tuhansia. Seuraavana päivänä kiitin muuttojen jumalaa, että saimme keikan hoidettua maanantain aikana. Yöllä oli nimittäin tullut 25 cm lunta (joka nyt on jo sulanut), eikä siinä kelissä olisi millään muuttoautolla ajeltu torpalle.

Nyt kun olemme kaksi viikkoa asuneet talossa, jossa on lämmin, enkä lyö päätä kattoon useita kertoja päivässä, tulee mieleen, kuinka paljon asuminen vaikuttaakaan mielentilaan yleisesti. Eihän meillä torpassakaan mitään hätää ollut, mutta kyllä fiilis laski, kun aamulla herätessään paleli ja 2,5 kuukautta joutui säilyttämään suuren osan vaatteista ja muustakin tavarasta muuttolaatikoissa. Tai lattioilla ja tasoilla. Mielekkään tekemisen keksiminenkin oli aika vaikeaa siinä pimeydessä ja eristyneisyydessä. Päästäkseen tekemään jotain muuta kuin lenkkeilyä, piti aina lähteä autolla jonnekin. Lapsetkin passivoituivat, koska ympäristö ei kaamoksen aikaan näyttänyt useinkaan parasta puoltaan. En siis varsinaisesti ihmettele, että jossain perämetsien vastaanottokeskuksissa tunteet kuumenevat eri kansallisuuksien tai uskonsuuntausten tai vaikka omien perheenjäsenten kesken, jos itse olen välillä riidellyt 5,5-vuotiaan poikani kanssa siitä, leikitäänkö Legoilla vai lähdetäänkö tutustumaan ympäristöön. Meillä sentään oli yksi auto, jolla eristyksestä pääsi pois.

Uusi asuinalueemme on espoolaistyylinen pientaloalue ja jonkun mielestä varmasti tylsempi paikka kuin merenrantatorppa. Mutta paljon harrastavana perheenä arvostamme (säilytys)tilaa, saunaa, käytännöllisyyttä, valaistuja lenkkipolkuja ja hyviä kulkuyhteyksiä. Täältä pääsee 9 km päässä olevaan Stenungsundin keskustaan sekä junalla että bussilla monta kertaa päivässä, samoin Göteborgiin. Pyörätiekin vie Stenungsundiin. Tässä taajamassa on oma kauppa, sushiravintola, pizza/wok-ravintola, Statoil, grilli, apteekki, terveyskeskus, vaate- ja kenkäkauppa, iso kuntosali, tee- ja kahvikauppa, kahvila, useita päiväkoteja, yhtenäiskoulu (tytöt tosin jatkavat vanhassa koulussaan), palloiluhalli,useampi futiskenttä ja uimaranta. Perheellisen näkökulmasta ei siis juuri valitettavaa. Muutenkin on entistäkin helpompaa kotiutua ja kotoutua, kun tietää, että vuokrasopimus on 2,5 vuodeksi. Ei ole enää niin väliaikainen olo.

Muuton lisäksi viime viikkojen elämä on pyörinyt uimakoulun ympärillä. Öppna Förskolaniin emme ole ehtineet moneen viikkoon, eikä vakituisesta päivähoitopaikastakaan ole tullut päätöstä. Uimakoulussa en ole itse lutrannut vedessä, mutta kielikylpyä on tullut. Vanhemmat istuskelevat hallilla aina sen puoli tuntia, mitä yksi opetuskerta kestää ja aina on jotain juteltu. Tajusin mm. sen, että on paljon helpompi jutella ruotsiksi jalkapallosta kuin ydinvoimasta. Juttukavereillani on vielä kovin hankalat murteet ja puhuvat nopeasti. Eivät aina ymmärrä toisiaankaan. Olenkin havainnut, että yksin lenkilllä ollessani pidän äänetöntä monologia haastavista aiheista ruotsiksi, jotta tositilanteessa löytäisin oikeat sanat paremmin.