Euroopan Brasilia – tarina Sagal Husseinista ja Hjällbon lähiöstä

Ruotsin lähiöt ja ennen kaikkea niiden ongelmat kiinnostavat Suomessakin. Harva jaksaa kuitenkaan analysoida tarkemmin, miksi asiat ovat niinkuin ovat ja selitykseksi tarjotaan lähinnä populistien helppoa ja laiskaa “kaikki johtuu maahanmuutosta” -mantraa.

 

Runsas maahanmutto on totta kai muokannut lähiöitä ja koko ruotsalaista yhteiskuntaa, eivätkä sen vaikutukset ole yksistään negatiivisia tai positiivisia. Negatiiviset puolet vain nousevat helpommin lööppeihin ja muokkaavat ihmisten kuvaa Ruotsista.Mutta se kuva ole yhtään niin negatiivinen, kun täällä asuu.

 

Perspektiiviä siihen, miksi Göteborgin koilliset lähiöt rakennettiin, mitä niistä piti tulla ja miksi niistä ei tullutkaan sellaisia kuin piti, tarjoaa SVT:n hieno dokumentti Europas Brasilia. Carl Pontus Hjorthénin dokumentissa seurataan Hjällbon erittäin eriytyneessä lähiössä asuvan somalialaistaustaisen nuoren naisen Sagal Husseinin uraa kilpanyrkkeilijänä ja lääkäriopiskelijana. Samalla kun Hjorthén kertoo Sagalin tarinaa, selvittää Sagal lähiöiden historiaa haastattelemalla eri lähiöasiantuntijoita.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=UDhuA4efq0A&w=560&h=315]

 

Taustana Göteborgin lähiöiden rakentamiselle oli 1960-luvun suuri asuntopula teollisuuden samanaikaisen kasvun kanssa. Osa Göteborgia oli slummiutumassa. Vanhoissa puutaloissa ei ollut sisävessaa ja suihkua ja asukkaat kertoivat, että 40 vuoteen ei oltu tehty mitään remonttia. Göteborgin vahvalla miehellä, Torsten Henriksonilla (S), oli visio: hän halusi rakennuttaa Göteborgin koillisiin metsiin uuden kaupungin 200 000 ihmiselle. Esikuvana oli Brasilian metsiin rakennettu uusi pääkaupunki Brasilia, jonne göteborgilainen valtuuskunta lähetettiin tutustumaan. Ja valtuuskunta haltioitui Le Corbusierin ideoiden inspiroimasta Brasiliasta niin, että samanlaisen kaupungin rakentaminen Angeredin metsiin päätettiin aloittaa. Hulluimmissa visioissa Göteborgin nähtiin kasvavan Tukholman ohi ja siitä puhuttiin tulevaisuuden Pohjolan pääkaupunkina.

 

Hjällbo oli ensimmäinen koillisista lähiöistä ja se rakennettiin vuoden 1970 hujakoilla. Siitä piti tulla keskiluokan mallilähiö ja ulkomaalaisia valtuuskuntia ajatellen Hjällbohon rakennettiin mm. tenniskenttiä talojen väliin luomaan kuvaa ruotsalaisesta onnelasta. Mutta unelma romahti jo viidessä vuodessa. Hjällbosta ja muista Angeredin lähiöistä oli pitkä matka telakoille ja tehtaille ja ihmiset alkoivat kyllästyä työmatkoihin. Miksi asua kerrostalossa lähiössä, kun yhtä hyvin voi muuttaa johonkin naapurikuntaan omakotitaloon ja ajella sieltä samassa ajassa töihin. 1970-luvun alkupuolella Göteborgista muuttikin 20 000 ihmistä omakotitaloihin mm. Mölnlyckeen ja Kungsbackaan. -70-luvun puolivälissä 40% Hjällbon asunnoista oli tyhjillään, eikä tilannetta parantanut se, että teollisuus romahti, telakoita suljettiin ja ihmiset joutuivat työttömiksi. Monet siirtolaiset muuttivat takaisin kotimaihinsa ja työttömien osuus asukkaista kasvoi. Kauppoja suljettiin, koska ei ollut asiakkaita ja koska ei ollut palveluja, alue ei ollut houkutteleva uusien tulijoiden silmissä.

 

Snobistinen arkkitehti Mark Isitt kertoo Sagalille, että syntyi pahan kierre. Hjällbossa asui paljon ihmisiä, joilla oli ongelmia. Kun joku sai asiat järjestykseen eli töitä ja tarpeeksi rahaa, muutti hän perheineen pois. Tilalle tuli ihmisiä, jotka Isittin mukaan taas lisäsivät ongelmia ja vähän ajan päästä joku uusi asiansa järjestykseen saanut muutti pois. Sagal, jonka mielestä Hjällbo on paras paikka maailmassa, kuuntelee Isittin puheita ihmeissään ja vähän surullisenakin ja Isitt on sen verran fiksu, että tajuaa sentään kysyä, että tuntuuko tämä ihan kauhealta, kun puhun kotipaikastasi näin.

 

Mark Isitt on ylipäänsä aika tyly ja suorasanainen. Hän muun muassa sanoo, että isot kerrostalot synnyttävät rikollisuutta ja kaikki lähiöt pitäisi purkaa. Sagal vastaa, että hänen lapsuuskotinsa Elefanten, Hjällbon suurin kerrostalo, purettiin ja äiti ja naapurit olivat tosi vihaisia, koska heidän mielestään talo oli kiva ja asunnot isoja ja hienoja. Isitt vastaa, että puretut elementit vietiin Göteborgin satamaan myytäväksi ja delegaatio Kaliningradista saapui katsomaan niitä, mutta ne olivat venäläisten mielestä niin huonoa laatua ja rumia, etteivät ne kelvanneet. Isitt kertoo myös Sagalille, että pääministeri Tage Erlander (S) perusteli ja puolusteli miljoonaohjelmalähiöiden rakentamista kriitikoille, jotka puhuivat USA:n lähiöiden ongelmista, että Ruotsissa ei käy niin, koska Ruotsin kanssa on yhtenäistä ja osaa käyttäytyä. Isitt kuitenkin toteaa, että häntä raivostuttaa, kun yksilöitä syytetään lähiöiden ongelmista, sillä syy on ennen kaikkea arkkitehtoninen ja ongelmat pitäisi korjata paremmalla kaupunkisuunnittelulla ja rakentamisella

 

Sagal käy tapaamassa myös vanhaa peruskoulun opettajaansa, joka näyttää Hjällbon koulun luokkakuvaa vuodelta 1971-72. Kuvassa on pelkkiä -son-päätteisiä pellavapäitä ja Sagal kysyykin ihmetellen: “Mitä, eikö edes yhtään suomalaista?”, eikä kuvassa tosiaan ole suomalaisnimisiä lapsia, joka selittynee sillä, että suomalaiset asuivat toisissa lähiöissä. Sitten Sagal katsoo kaverinsa kanssa omaa yläasteen valokuvakatalogiaan ja he yrittävät etsiä jotain ruotsalaisnimistä, mutta eivät löydä. He muistelevat, että “eikö jollain rinnakkaisluokalla ollut puoliruotsalainen tyttö”, mutta eivät löydä häntä kuvista. Sitten jompikumpi sanoo: “Eikös tuo poika ollut ruotsalainen?” ja toinen vastaa: “Oliko, mä luulin, että se oli serbi”. Eikä ole ihme, että kuvista ei löydy ruotsalaisia nimiä, sillä Hjällbon asukkaista n. 90% on ulkomaalaistaustaisia.

 

Sagal kiertelee joitain taloja ja etsii rappukäytävien nimitauluista ruotsalaisia nimiä, mutta ei löydä. Lopulta hän kuulee huhua kahdesta leskestä ja käy haastattelemassa heitä. Toinen on todella positiivinen ja iloinen vanha rouva, joka kehuu asuntoaan ja asuinympäristöään viihtyisäksi metsänäköaloineen. Hän pitää naapureistaan, eikä ulkona liikkuminen ole hänelle ongelma. Hän ihmettelee ystäviään, jotka kauhistelivat, kuinka hän uskaltaa muuttaa Hjällbohon. Toinen leski taas on asunut Hjällbossa 40 vuotta. Hän ei viihdy. Liikaa maahanmuuttajia, liikaa rikollisuutta, liikaa kaikkea ikävää. Hän sanoo, että edes ulos ei uskalla mennä. Samaa tosin sanoivat kaksi herraa vanhassa haastattelussa -70-luvulta. Roskasakkia oli niin paljon, että viiden jälkeen ei voinut ulos mennä. Tämä seikka toistuu dokumentissa moneen otteeseen: Hjällbon ongelmat alkoivat kehittyä heti lähiön valmistumisen jälkeen -70-luvun alussa.

 

Sagalille Hjällbo on rakas. Hän tulee surulliseksi, kun lähiöistä puhuttaessa puhutaan vain köyhyydestä, työttömyydestä ja kurjuudesta. Hän sanoo, että Hjällbossa kaikki tervehtivät häntä, eikä hän koe oloansa turvattomaksi. Sinne hän myös aikoo palata, kun lääkäriopinnot Romaniassa ovat ohi. Nyrkkeilu-urakin on jatkunut myös opiskeluaikana. Hauska yksityiskohta on, kun Sagal käy Suomessa maaottelussa ottamassa kunnolla turpiin Mira Potkoselta ja tajuaa, että voimaa on hankittava lisää. Sitä hän hankkiikin sen verran, että vie myöhemmin Ruotsin mestaruuden kokeneemmalta ja aiemmin voittamattomalta Linnea Strandellilta.

 

Pidin todella paljon Europas Brasiliasta ja suosittelen sitä lämpimästi, jos haluaa ymmärtää vähän enemmän miljoonaohjelmasta ja erityisesti Göteborgin lähiöistä sekä syventää omaa näkemystään aiheesta. Vinkkasin dokumentista myös Ylelle ja siellä oli kiinnostusta. Toivottavasti hankkivat sen. Itse olen käynyt Hjällbossa kerran, juoksemassa. Hieno metsä, jossa on suuret korkeuserot ja upeat näkymät Göta Älvin jokilaaksoon.