Kotiutumisesta kotoutumiseen

Diggailin joskus varhaisessa teini-iässä Paul Youngin versiota Marvin Gayen kappaleesta Wherever I Lay My Hat (That’s My Home). Vaikka tuolloin ymmärsin laulun sanat osin väärin (sehän kertoo lähinnä levottomuudesta ja sitoutumiskammosta), omaksuin sen nimen yhdeksi monista motoistani ja olen yrittänyt elää sen mukaan, että minne tahansa asettaudunkin, yritän viihtyä ja olla kuin kotonani. Myöhemmin ajatus on jalostunut niin, että missä perhe, siellä koti.

Samalla periaatteella lähdin Ruotsiinkin ja olen yrittänyt psyykata lapsia ajattelemaan samoin. Se ei tietenkään pelkästään riitä, sillä lapset ovat joutuneet luopumaan koulustaan, kavereistaan, harrastuksistaan ja kodistaan. Kotiutumisen onnistumiseksi selvittelin kouluasiat tarkkaan netin välityksellä. Molemmat teinit viihtyivät Suomessa niin hyvin koulussa, että saman viihtyvyyden soisi jatkuvan. Erittäin tärkeänä pidin, että vanhojen harrastusten täytyy saada jatkua myös Ruotsissa. Googlettelin lähiseutujen suunnistus- ja yleisurheiluseurat ja selvitin jo ennen muuttoa, miten, missä ja milloin treenataan ja heti ensimmäisellä muuton jälkeisellä viikolla vein koko porukan treeneihin. Näin alkoi syntyä kontakteja sekä koulussa että vapaa-ajalla ja vaimolla tietysti myös töissä ja sen myötä ainakin jonkinasteista kotiutumista.

Oma ja pojan tilanne eroavat osin muista, sillä me olemme kotona päivät. Järjestin itselleni alkuun vuorotteluvapaajakson, jotta voin täysipainoisesti satsata siihen, että koulu- ja harrastuskuviot lähtevät pyörimään ja voin toimia vaimon autonkuljettana niin kauan kuin asumme periferiassa. Itselle kontakteja syntyy  siis luonnollisesti vain pari kertaa viikossa urheiluharrastuksiin kuskatessa ja joskus itsekin osallistuessa. On siis täytynyt järjestää tekemistä myös päivisin, että kielitaito kehittyisi ja poikakin tapaisi paikallisia. Olemme lattepappailleet (tai enemmän ehkä pitsapappailleet) kahviloissa ja kierrelleet lähiseudun luontokohteita, mutta niissä puhekontaktit ovat jääneet vähiin. Taajaman ainoa leikkipuisto valmistui marraskuussa ja samalla kelit muuttuivat kelvottomiksi, mutta olemme siellä silti käyneet ja olen harrastanut small talkia mammojen kanssa. Muutaman viikon empimisen jälkeen poika suostui lopulta lähtemään myös Öppna Förskolaniin (avoin päiväkoti), jossa on ilmaista aamupäivätoimintaa kolmena päivänä viikossa lapselle ja huoltajalle. Yksin lasta ei saa sinne jättää. Valitettavasti kaikki muut lapset ovat siellä taaperoikäisiä, joten mitään sopivia kavereita ei pojalle ole löytynyt, mutta hän on silti viihtynyt hyvin ja viime aikoina jopa suostunut jotain puhumaan. Itse olen vireystilasta riippuen puhunut dagistätien, mammojen ja pappojen kanssa joskus paljon, joskus vähän. On tunnustettava, että en aina osaa puhua vain puhumisen vuoksi, vaan pitäisi olla joku yhteinen kiinnostava aihe ja useimmiten tuolla kiinnostaa suomalaisuuteni ja itseäni taas ei ihan joka kerta. Siksi olikin hauskaa, kun paikalla oli kerran stereotyypppinen ruotsalainen futisfanipappa,jonka kanssa analysoimme Ruotsin ja Suomen  maajoukkueet hyvin tarkasti. Sain fb-kaveripyynnönkin saman tien.

Ajattelimme etukäteen, että meidän on suht helppo tulla Ruotsiin, koska minä olen perheen ainoa suomenkielinen, mutta tein kuitenkin ruotsin läksyni hyvin koulussa. Kielen ei siis pitäisi olla ongelma. Itselleni se ei olekaan ainakaan niin kauan kuin olen vapaalla. Välillä on toki vaikea ymmärtää paikallista ääntämistä ja joskus pää on kipeä, koska kanssakäymisessä on koko ajan skarpattava täysillä. Oma kielitaito saattaakin vaihdella kiitettävästä tyydyttävään ihan vain sen takia, että kapasiteetti on joskus lopussa. Koen silti, että minulla on helppoa, koska kaikkien ihmisten mielestä on todella hienoa, että osaan jo näin hyvin  ruotsia, vaikka olen asunut täällä vasta kaksi kuukautta. Yllättävää sen sijaan on se, että loput perheestä ovat painineet jonkinlaisen identiteetti- tai ehkä enemmän kielikriisin kourissa, sillä heidän äidinkielensä ruotsi ei olekaan sama asia kuin ruotsi täällä. Poika ei aluksi ymmärtänyt mitään ja kieltäytyy vieläkin suurimmaksi osaksi puhumasta ruotsia ruotsalaisten kanssa, koska oma ruotsi on erilaista. Kotona siskojen ja äidin kanssa kyllä puhuu. Tyttäret taas päättivät aluksi, että östnyländskaa ei vaihdeta mihinkään, mutta pikkuhiljaa kielenkäyttöön ujuttautuu sekä paikallisia sanoja että ääntämystä. Vaimolle naureskellaan, koska hän ei osaa sanoa sju oikealla tavalla, vaan ääntää sen saarelaisittain (Göteborgin saaristo), joka on kai vähän junttia. Osa sanoista ja maneereistakin on hyvin erilaisia ja hämmennystä syntyy.

Vaikka meillä on mennyt mielestäni hyvin, on kunnollisen kotiutumisen esteenä ollut se, että olemme kahden kuukauden aikana asuneet kahdessa osoitteessa ja tiesimme, että nykyisessä osoitteessakin saamme asua korkeintaan huhtikuun loppuun. Väliaikaisuuden tunne ei edesauta kotiutumista, mutta onneksi asiat ratkeavat usein positiivisesti ja kirjoitimmekin viime viikonloppuna uuden, pitkäaikaisen vuokrasopimuksen, joka alkaa 15.1. Sen jälkeen voidaan aloittaa toden teolla matka kotiutumisen kautta kotoutumiseen.