Koulutarkastus

Kouluni rehtorit ja monet opettajatkin olivat toissa viikolla hieman täpinöissään, koska Skolinspektionen eli Kouluasioiden tarkastusvirasto oli kolmen päivän tarkastuskäynnillä. Skolinspektionillahan on rutkasti valtaa ja mahdollisuus kenkkuihinkin ratkaisuihin – kuten uhkasakot – jos koulujen toiminnassa havaitaan vakavia puutteita. Meidän kunnastamme tarkastukseen oli valittu numeroiden valossa paras eli oman, hyvin homogeenisen asuinalueemme koulu ja numeroiden valossa kunnan huonoin, erittäin heterogeenisen asuinalueen koulu, joka on myös työpaikkani. Valintaan oli käsittääkseni vaikuttanut, että molemmista on tehty ilmoituksia eli toimintaan on oltu osin tyytymättömiä.

Itse en ollut täpinöissäni, vaan lähinnä utelias. En löytänyt yksiselitteistä tietoa, mutta käsittääkseni Suomessa lopetettiin paikan päällä tehtävät tarkastukset vuonna 1987, joten koko tarkastuskulttuuri tuntuu vieraalta. Koska oma(t) oppilaani ovat aika näkyviä ja kuuluvia, yritin rehtorin infotilaisuudessa keventää tunnelmaa ja kysyin: “Onko niin, että minun ja oppilaani toivotaan tekevän tiistaista torstaihin kestävä retki Svartedalenin kaukaisimpaan kolkkaan vai onko toiveissa mahdollisimman näyttävä esiityminen”. En saanut vastausta.

Ensimmäinen tarkastuspäivä alkoi todella positiivisissa merkeissä. Notkuin käytävällä kahvikuppi kädessä odottamassa myöhässä olevaa oppilastani, kun kaksi tarkastajaa saapui  rehtorin johdolla koululle. Minut ohittaessani toinen tarkastajista hymyili ja iski kaiken lisäksi silmää.  Olen varma, että raporttiin kirjataan, kuinka turvallinen ja lämmin ilmapiiri kouluun saapuessa vallitsee parrakkaan suomalaisen pitäessä passia käytävällä.

Missasin tarkastajien infotilaisuuden, koska olin valvomassa järjestystä kotitaloustunnilla, jossa järjestys olisi säilynyt ilman minuakin. En siis tiedä tarkkaan, mikä heidän suunnitelmansa oli. Tiistain aikana näin heidän pyörivän 1.-3.-luokissa. Siellä oli ainakin sattunut hupaisa tilanne, kun yhdessä luokassa oli erittäin kokematon sijainen pitämässä tuntia. Luokassa oli myös ollut visiitillä kokeneempi, mutta nuoren näköinen vakituinen opettaja. Kun koulutarkastajat astuivat sisään, oli hän ottanut ohjat käsiin, pitänyt hyvän tunnin ja saanut tarkastajilta kehut, kuinka mukavaa on, että on niin päteviä sijaisia.

Omaan luokkaani tarkastajat eivät löytäneet. Kuin ihmeen kaupalla he myös missasivat kaikki ne hetket, kun yritin maanitella sekä omaa että muutamaa muuta oppilasta takaisin luokkaan. He eivät myöskään nähneet, kun estin yhtä oppilasta skeittaamasta käytävällä ja tämä kiitti lyömällä minua kypärällä käsivarteen. Notkuin noina päivinä paljon käytävällä, koska oppilaallani oli vaikeuksia pysyä luokassa. Niin paljon, että viimeisenä päivänä, – kun nojasin pöytään päivystyspaikassani ruokalan edessä – tarkastajat kysyivät: “Mikä tehtäväsi koulussa oikein on? Oletko ruokalan respa?”. Käytävällä notkuessani saatoin myös vaikuttaa raporttiin positiivisesti. Keskiviikkona näin tarkastajien menevän ohitseni yhteen luokkaan. Hetkeä myöhemmin havaitsin, että naapuriluokasta juoksi ulos ja sisään kolme poikaa jatkuvalla syötöllä. Koska sille ei tullut loppua, päätin toisen paikalle osuneen opettajan kanssa motittaa juoksijat ja palauttaa luokkaan. Se onnistuikin hyvin, mutta luokassa oli tästä juoksentelusta johtuen yleistä levottomuutta ja kysyin opettajalta, saanko sanoa pari sanaa. Sitten kerroin suomalaiseen tyyliin, että pidin osan porukan touhuja epätoivottavana ja odotan, että lopputunti sujuu rauhallisissa merkeissä. Tämän jälkeen poistuin. Kun tarkastajat menivät luokkaan, oli luokassa täydellinen työrauha. Harmi, että temppu ei ole toiminut yhtä hyvin omien oppilaideni kanssa.

Omalta kantiltani vierailu jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta syy silmäniskuun ehkä selvisi: havaitsin myöhemmin, että kyseisellä tarkastajalla oli taipumus räpytellä silmiään tavanomaista enemmän. Loppuraporttia odotellessa.